Sininen planeettamme on meriä täynnä ja niiden merkitys ilmastolle on suuri. Mikäli maapallon lämpeneminen jatkuu nykytahtia ja suuret jäätiköt sulavat, levittyvät meret sinnekin, missä niitä aiemmin ei ole ollut.
Jos merivirtojen nykyään vakiintunut kierto maailmassa muuttuu, tulevat toiset alueet yhä kuumemmiksi, mutta toiset taas kylmenevät. Tutkijaryhmä kirjelmöi tästä hiljattain Pohjoismaiden neuvostollekin; vaikka muualla kuumenee, saattaa merivirtojen muutos aiheuttaa meidän rannoillemme päinvastaisen kehityksen: pohjoismaiden keskilämpötilat voivatkin pudota 4 -10 Celsius-astetta. Pitäisi siis alkaa varautua sekä kuumenemiseen että kylmenemiseen.
Meitä täällä Skandinavian kulmilla kiinnostaa tietenkin eniten se, mitä pohjoisille merille mahtaa olla tapahtumassa. Aukeaako käyttökelpoisia kulkureittejä läpi pohjoisten merien? Onko se lopulta hyvä vai huono asia? Häviääkö meiltä tärkeitä eliölajeja tai tuleeko merkittäviä uusia? Voimmeko me vaikuttaa tilanteen kehitykseen jollain tavalla vai onko meidän vain katsottava, miten käy?
Näitä mietiskellessäni tartuin meribiologi Jessica Haapkylän kirjaan ’Meren tarina’. Teos käsittelee viimeaikaisia havaintoja ja tunnelmia etenkin Huippuvuorilta ja Grönlannista. Monien muiden muutosten joukossa Haapkylä mainitsee miekkavalaiden siirtymisen yhä pohjoisemmas. Niille riittää sieltä nyt saalistettavaa, kun toiset lajit kärsivät jäättömyydestä ja joutuvat väistymään.
Miekkavalaista tuli mieleeni vanha 1990-luvun ’Free Willy’, jonka seikkailut itkettivät lapsia ja vähän vanhempiakin televisiossa ja elokuvissa. Hauska kirjastolöytö aiheen tiimoilta oli Willyäkin vanhempi miekkavalastarina 1980-luvulta; Jeremy Lucas’in romaani ’Valtameren yksinäinen’.
Lucas’in sympaattinen kirja keikkui sadun, opettavaisen nuortenkirjan ja aikuisten romaanin välimaastossa, vähän vanhan kunnon Jules Vernen malliin. Kesällä Pariisin olympialaisten juhlaosuudessa ranskalaiset juuri muistivat Vernen kuumailmapalloa, jolla matkattiin maailman ympäri. Kun Lucas’in kirja piti jo kaivaa kirjaston varastosta, jatkoin saman tien vielä syvemmälle arkistokokoelman uumeniin ja valikoin merellisen kirjaryppääni kolmanneksi teokseksi Jules Vernen muinaisen sukellusveneseikkailun, ’Kapteeni Nemo’. Hiukan paluuta lapsuuteen.
Jää vähenee – mitä tulee tilalle?
Meribiologian tohtori ja tietokirjailija Jessica Haapkylä on työskennellyt liki kaksikymmentä vuotta ulkomailla eri projekteissa ja perehtynyt mm. trooppisten merien koralleihin.
’Meren tarina’(2019) – kirjassaan hän kertoo havahtumisestaan Arktisen alueen ilmastonmuutokseen. Alkusysäys aiheeseen tuli merentutkimuksen kuuluisan perheen, Cousteau’n, mertensuojelujärjestö Ocean Futures Society’n filmausmatkalla Alaskassa. Siellä Haapkylä näki ensi kertaa elämässään jääkarhuja, mutta ne olivat aivan väärässä paikassa: kuivalla maalla pikkukaupungin kaatopaikalla syömässä jätteitä. Jäätikkö oli vetäytynyt jo sadan kilometrin päähän rannikosta. Jotain oli siis ratkaisevasti muuttunut.
Kun Haapkylälle tarjoutui mahdollisuus matkustaa tutustumaan meriluonnon ja sen tutkimuksen tilaan Huippuvuorille ja myöhemmin myös Grönlantiin, hän näki selvästi kuinka ilmastonmuutoksen uhat eskaloituivat juuri Arktiksella.
Haapkylän tapaamat tutkijat raportoivat muutoksista mm. planktonin ja levien esiintyvyydessä ja kasvussa. Niistä seuraa myös meriveden happamoitumista. Esimerkiksi maitovalaat, mursut ja norpat kärsivät selvästi lämpenemisestä ja jäätikön vähenemisestä. Ravintoketjussa muutokset kasaantuvat.
Tutkimustiedon ohessa Haapkylä kuvaa ja kommentoi pohjoisia alueita myös matkailun näkökulmasta. Turismi tuo jo nyt paljon rahaa tiettyihin kohteisiin, eikä ’vastuullisuus’ aina tunnu painavan kovin paljoa toimintaa suunniteltaessa. Hotelleja rakennetaan herkille alueille ja niiden jätevedet lasketaan raakana mereen. Eksoottisena ’huippukokemuksena’ tarjotaan grillattua valaanlihaa, vaikka valaanpyynnin pitäisi olla kiellettyä.
Huippuvuorilla saattoi vertailla myös kokemuksia norjalaisesta ja venäläisestä Arktisen alueen kaupungista; Longyearbyen on täynnä hintavia turistien erikoistavaramyymälöitä ja kalliita ravintoloita, Barentsburg puolestaan vaikuttaa 1950-luvun ränsistyneeltä hiilikaivoskaupungilta, jossa on yksi kauppa.
Grönlannissa suurten jäätikköjen sulaminen näkyi entistä selvemmin. Toisaalta juuri siellä Haapkylä törmäsi myös ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, jotka saattavat olla monien mielestä myönteisiä. Inuittien perinteinen kulttuuri tulee varmasti kärsimään – ainakin muuttumaan – koska jäätä ei enää entiseen tapaan ole eikä entisiä pyyntimenetelmiä voi käyttää. Mutta ympäri vuoden sulana pysyvä meri ja muuttuvat kalansaaliit – etenkin turskan lisääntyminen – oli monen grönlantilaisen mielestä aivan mukava tulevaisuuden näkymä.
Lyhyen aikavälin paikalliset muutokset tulisi kuitenkin jaksaa suhteuttaa suuren mittakaavan pitempiaikaisiin vaikutuksiin, Haapkylä pohdiskelee. Mikä on lopulta hyväksi, mikä tuhoksi?
Missä on Miekan tulevaisuus? Minne Suuri Parvi vie?
Jeremy Lucas julkaisi kirjansa ’Whale’ 1981 ja Erkki Hakalan suomennoksena siitä tuli ’Valtameren yksinäinen’ vuonna 1982.
Kirjailija toteaa johdannossaan, että kirjan aiheena on (tuolloin) hyvin uhanalainen valaslaji, Orcinus Orca, eli miekkavalas. Tarina on tietenkin keksitty, mutta se on mahdollinen ja suuri osa siitä perustuu luonnon ja valaiden elämän tosiseikkoihin. Tapahtumien uskottavuuden kirjailija sanoo jättävänsä lukijan kuvittelukyvyn varaan.
Kirjan alku on suorastaan suloinen; pieni vauva-valas syntyy Skotlannin rannikolla ja on ensi päivät täysin emonsa varassa. Sitä imetetään ja sen pinnalla pysymistä autetaan koko ajan. ’Isä-valas’ nimeltään Tähtikylki suojelee perhettään ja sukeltaa syötävää itselleen ja imettävälle emolle.
Lucas kuvailee runollisesti meren myrskyjä ja merenalaisen maailman hiljaista kauneutta. Valaat vaeltavat saaliseläintensä perässä pitkin Atlanttia, Afrikan rannikolta hamaan Grönlantiin.
Kun pikku-Miekka kasvaa, tulee tietenkin lopulta hetki, jolloin se lähtee omille teilleen. Välillä se saalistaa yksin, välillä Suureen Parveen liittyneenä.
Seikkailuja ja vaaroja vaanii tietenkin kaikkialla. Hylkeet eivät alistu syötäviksi helpolla ja hait tappavat toisia petoja. Pahin on silti ihminen; oli sillä harppuuna tai kivääri – jälki on aina rumaa.
Miekkakin on jo henkihieverissä, kun pelastajaksi ilmaantuu norjalainen naaras, joka kerta kaikkiaan kannattelee Miekkaa omalla ruumiillaan, kunnes se toipuu. Tämän luvun kirjailija Lucas ilmoittaa jo kirjan etulehdellä omistavansa vaimolleen.
Zoofyyttejä ja jättiläishelmiä katselemassa
Ranskalainen Jules Verne julkaisi kirjansa ’Vingt mille lieues sous les mers’ peräti jo vuonna 1869. Se on suomennettu varmaan jo hyvin varhain, mutta sitä tietoa minulla olleessa niteessä ei ole. Suomentajiksi mainitaan V.Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki. Minulla ollut nide on vuodelta 1969, ja sen mainitaan olevan kolmas painos ja vuonna 1968 tarkistettu laitos.
Tajusin vasta lukemista aloittaessani, että kertomus on tässä jaettu kolmeen osaan. Etulehti kertookin, että käsillä on keskimmäinen osa sarjasta ’Seikkailuja ensimmäisessä sukelluslaivassa I-III’. Ensimmäinen osa on ’Merten alitse’, toinen minulla ollut ’Kapteeni Nemo’ ja kolmas ’Nautilus’.
Kirja on niin kiehtova ja mielikuvituksellinen seikkailu pitkin maailman merien pohjia, että sitä ahmii keskeytyksettä vielä runsaat sataviisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Miten ikinä Verne keksi ’sähkökäyttöisen’ sukellusveneen jo tuolloin? Jonkinlainen sotilaskäyttöön tarkoitettu ’sukelluslaivan’ prototyyppi oli tietojen mukaan kyhätty jo tuolloin, mutta sähkön käytöstä ei tiedetty paljon mitään. Teslan varsinainen sähkömoottori oikeana koneiden voimanlähteenä kehitettiin vasta joskus parikymmentä vuotta Vernen kirjan jälkeen.
Suezin kanava oli kirjan kirjoittamisaikaan rakenteilla, mutta ei vielä käytettävissä. Supersankari kapteeni Nemoa se ei haittaa, sillä hän osaa ohjata Nautiluksensa salaista tunnelia pitkin Niilin suiston alta. Kanavaa ei tarvita kun tunnelista Välimerelle suhahdetaan alle puolessa tunnissa!
Kirja on todella mielikuvituksekas ja siinä tapahtuu jotain koko ajan. Siinä juhlitaan tiedon ja teknologian voimaa – ja ihan vähän myös pilkahtaa Vive la France!
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti