Valheista rakennetut elämät

Mikä oli totta ja mikä valhetta? Kun koko yhteiskunta rakentuu yhteiselle valheelle, kuinka yksittäinen ihminen voi löytää omille muistoilleen vakaata pohjaa, jonka varassa voi koettaa säilyttää mielenterveytensä?

Näitä kysymyksiä on taas pohdittu Suomessakin, kun uudehko televisio-ohjelma nosti pinnalle ’suomettumisen ajan’ kollektiiviset valheet. Joku niihin uskoi, joku oli hyödyntavoittelussaan uskovinaan ja joku harva uskalsi suoraan väittää vastaan. Nyt kun aikaa on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, suuri osa tuolloin intomielisinä mukana olleista on ’kokonaan unohtanut’ ja useimmat sanovat ’vain menneensä muiden mukana’ vaikka nyt selittävät, etteivät silloinkaan aivan tosissaan uskoneet.

Lähes kaikissa yhteiskunnissa tuntuu olevan omat, samantyyppiset ongelmansa. Totuutta rusikoivat omiin tarpeisiinsa niin valtaapitävät puolueet, kirkot ja uskonnot kuin taloudessa määräävän aseman saaneet yrityksetkin.

Tässäkin asiassa Saksa on yksi suurista kipupisteistä. Natsiajan ’menneisyyden käsittely’ jatkuu yhä edelleen ja siihen päälle on saatu romahtaneen DDR:n ahdistavat muistot. Moni voi todeta totaalisen kyynistyneenä, että kaikki systeemit ovat samaa paskaa, mutta niitäkin on, jotka vilpittömästi tahtoivat ’korjata erehdyksensä’ ja vaihtaa ideologiansa toiseen, parempaan, jalompaan. Kuinka he selvisivät kokonaan sekoamatta?

Viime syksynä pitkän liittokanslerikautensa päättänyt Angela Merkel sai tavan mukaisesti valita läksiäistilaisuutensa musiikin ja yksi hänen valinnoistaan oli vanhan punkkarin, Nina Hagenin, kappale ’Du hast den Farbfilm vergessen’. Jo 1970-luvulta peräisin olevassa laulussa Nina sättii poikaystäväänsä värifilmin unohtamisesta, sillä nyt kukaan ei usko, että heidän rantalomallaan oli sellaista, kuin he väittävät. Kaikki näyttää vain ankean harmaalta ja suhdekin on selvästi väljähtymässä.

Tätä selvästi ’vähän kapinallista’ kappaletta nuori Angela on kavereineen (siis tovereineen) kuunnellut ja siitä voi suodattaa esiin vaikka kuinka monenlaista analyysia. Oliko DDR asukkaidensa mielissä värikkäämpi ja mukavampi, kuin mitä se ulospäin näytti. Vai oliko se juuri niin harmaa ja ankea, mutta muille piti uskotella, että väriä kyllä on ja muutenkin kaikki on loistavasti. Aivan konkreettisella tasolla värifilmin unohtaminen oli lomamatkalle – niihin sallittuihin kotimaan kohteisiin - mentäessä iso harmi, sillä värifilmiä ei noin vain saanut joka kaupasta tai paikkakunnalta – DDR:n suunnitelmatalous ei pystynyt tuottamaan tätä(kään) kulutushyödykettä riittävästi.

DDR:n tiukasta valvonnasta ja ihmisten ahdistavasta kulissielämästä on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty monia elokuvia ja televisiosarjoja. Jotkut ovat olleet todella hyviä ja laadukkaita. Olen niitä jonkin verran lukenut ja katsellut, enkä vielä ole saanut kyllikseni. Oletan, että niitä kaikkia saadaan vielä lisää, sillä asioita ei varmaankaan ole vielä käsitelty eikä tutkittu pohjia myöten. Toisille muurin murtumisen päivä oli onnellinen loppu ja odotuksen täyttymys, toisille taas kaikki kauhu vasta alkoi juuri siitä.

Viime syksynä julkaistiin ’suomalalainen DDR-romaani’, Meri Valkaman kirjoittama ’Sinun, Margot’, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sai paljon kehuja. Kun tein siitä varauksen kirjastoon, tulin listan sijalle 70.

Niin vain sekin jonotus eteni ja kun sain kirjan käsiini, päätin saman tien lukaista pari muutakin samantyyppistä teosta. Toinen on tanskalainen, Henrik Andersenin ’Turvavyöhyke’ ja toinen (itä)saksalainen Marion Braschin ’Ja nyt hiljaisuus’.

 

Olinko se minä?

Meri Valkama on itse 1980-luvulla syntynyt, DDR:ssä lapsuudessaan asunut ja myöhemmin Saksassa opiskellut, joten hänen kirjansa ’liippaa läheltä’ hänen omaa elämäänsä, mutta on fiktiivinen.

’Sinun, Margot’ (2021) on jännärityyppinen nuoren naisen matka takaisin omaan varhaislapsuuteensa Itä-Berliinissä. Juonen pintarakenteena on pyrkimys selvittää, mitä perheelle oikein tapahtui ja kuka oli se joku, joka on lähettänyt naisen isälle ison nivaskan kirjeitä allekirjoituksella ’Sinun, Margot’.

Isä oli uskossaan vahva DDR:n järjestelmän ihailija ja kannattaja; hänelle pesti kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä oli loistava mahdollisuus yhdistää uralla eteneminen ja maailman parantaminen. Perheen äiti ei ollut asiasta yhtä innoissaan, mutta seurasi tietenkin miestään ja koetti sopeutua, vaikka hänen arkielämänsä sairastelevien pikkulasten kanssa ei ollut niin hohdokasta kuin miehellä.

Sitten jotain tapahtui. Se ei voinut olla mitään hyvää, sillä perhe palasi äkkiä Suomeen takaisin eivätkä äidin ja isän välit koskaan palautuneet ennalleen. Kaikki entinen hajosi. Niin hajosi muutaman vuoden päästä myös koko DDR.

Lapsuuden perheen rikkinäisyys ja puhumattomuus haittaa myös nuoren naisen omia aikuisuuden ihmissuhteita. Miten voi koettaa eheyttää omaa ahdistunutta persoonaansa, kun kaikki tarinat ja muistot ovat ristiriitaisia ja kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän valehtelevan.

 Jopa vanhat mustavalkoiset valokuvat.

 

Milloin olen maksanut kylliksi?

Henrik Andersen julkaisi kirjansa ’Beskyttelsezonen’ 2011 ja pääsi sillä tanskalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Suomeksi ’Turvavyöhyke’ ilmestyi 2012 Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä.

Tanskalle Saksat, sekä itäinen että läntinen, olivat läheisiä rajanaapureita. Toiseen vain oli paljon helpompi pitää yhteyttä kuin toiseen. Kaupankäynti ja jalkapallo sopivat kuitenkin hyvin yhdistäviksi tekijöiksi ja ennen pitkää Saksoja olikin enää yksi. Sitten mitään ongelmia ei enää pitäisi olla. Vai?

’Turvavyöhykkeessäkin’ on kyse perheestä, jossa on salaisuuksia. Niitä koettaa myöhemmällä aikuisiällä selvittää perheen jalkapalloilijapoika, Martin. Hän elää vain täysin erilaisessa ajassa kuin vanhempansa tai isovanhempansa.

Tanskalainen Martin oli ollut 1980-1990 luvuilla menestyvä nuori jalkapalloilija, joka eteni ripeästi urallaan ja lopulta edessä oli tavoiteltu ammattilaissopimus saksalaiseen joukkueeseen. Peliuran jälkeen hän menestyi vielä rahakkaassa kiinteistöbisneksessä.

Hänen isänsä Poul puolestaan oli 1960-luvulla ansioitunut teollisuuden tuotekehittäjä ja insinööri. Äiti Ingrid taas, no hän oli hieman erikoisempi tapaus: saksalainen nainen, joka oli päässyt muuttamaan DDR:stä Tanskaan, kun oli rakastunut tähän tanskalaiseen tuotekehittäjään.

Yleensä DDR ei päästänyt kansalaisiaan muuttamaan ulkomaille, mutta joskus poikkeuksia saatettiin tehdä. Se ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi, kuten arvata saattaa. Arkistot pysyvät onneksi salaisina, ikuisesti. Niinkö?

Andersen lohkoo tarinaansa kolmeen aikatasoon. Martin, ja tarinan loppuosan kertojana toimiva Martinin lapsuudenkaveri Stefan, elävät 2000-lukua. Poul ja Ingrid tapaavat, rakastuvat ja tekevät suuret ratkaisunsa 1960-luvun puolivälissä.

Kauimmaisessa tasossa Ingrid on pieni tyttö keskellä sotaa. Hänen isänsä, siis Martinin isoisä, ei ole joutunut rintamalle, koska hän on tärkeä johtaja autotehtaassa. Ingridin isä on kiltti mies. Vaikka hänellä on puoluemerkki takinkauluksessa, hän kohtelee jopa autotehtaalle halki kaupungin raahustavia pakkotyöläisiä lähes säällisesti. 

Sitten alkavat pommitukset. Jossain vaiheessa kaikki pakkotyöläiset ovat poistuneet. Amerikkalaiset tankit ajavat kaupunkiin ja isää kuulustellaan. Kaikki tuntuu kuitenkin rauhoittuvan. Jonkun ajan päästä amerikkalaiset lähtevät ja tilalle tulevatkin venäläiset. Taas isää kuulustellaan. Mutta edelleenkin hän on tärkeä henkilö autotehtaassa ja työ jatkuu, puoluemerkki kauluksessa vain muuttuu toisenlaiseksi.

Kaikesta pitää maksaa. Jokaisen. Kenen valintaa pystyy arvostelemaan?

 

Toveri, teistä on valitettu

Marion Brasch on 1962 syntynyt radiotoimittaja ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Ab jetz ist Ruhe’ (2012), Arja Rinnekankaan suomentamana ’Ja nyt hiljaisuus’ (2014) kertoo ’hänen suurenmoisesta perheestään’ ja kasvuvuosistaan DDR:ssä.

Brasch käyttää perheestään adjektiivia ’suurenmoinen’ ironisessa mielessä ja toteaa, ettei tekstiä voi väittää objektiiviseksi, koska hän itse on ollut koko ajan mukana tapahtumissa ja kertoo ne niin, kuin hän itse on ne kokenut.

Braschin näkökulma on kiinnostavan ’omanlaisensa’, sillä hänen isänsä kuului DDR:ssä ylempään ’kastiin’ ja eteni puoluekoneistossa ministeriksi asti. Lisäksi perhe oli juutalainen. Äiti oli kasvanut Itävallassa ja päässyt aivan nipin napin natseja pakoon Lontooseen. Siellä oli jo pakolaisena saksalainen juutalaispoika, tuleva isä-Brasch. Hän halusi sodan jälkeen palata takaisin, rakentamaan uutta, uljasta ja parempaa Saksaa, vieläpä sen itäistä, sosialistista puolikasta.

Tätä vävyn ’absoluuttista järjettömyyttä’ ei äidin Lontooseen jäänyt muu juutalainen suku tietenkään ikinä hyväksynyt, mutta äidinpuoleinen isoäiti pystyi tekemään silloin tällöin Braschin perheen luo ’valtiovierailun’ tapaisen käynnin länsilahjoineen. Niitä, ja muita ’erityisetuja’, joita puolue-eliitin perhe saattoi saada, ei tietenkään pitänyt isän mielestä hyväksyä.

Marionin äiti sairasteli ja oli onneton. Perheen sisäinen rakenne alkoi ratkeilla sitä enemmän, mitä vanhemmiksi Marionin kolme isoveljeä kasvoivat. Jokainen heistä ’aiheutti harmia’ isälleen. Valtion valvontakoneisto raportoi kaikista heidän tekemisistään lähes ’on-line’. Aina oli paikalla joku informaattori, joka paljasti, että pojat eivät pysyneet sisäoppilaitoksissa, sotilaiskoulutuksessa tai valvotuissa työpaikoissaan. Heistä tulikin kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vanhin heistä loikkasi länteen, vaikka ’sairastikin DDR-ikävää’ koko loppuelämänsä. Kaikkien olemista varjosti ’kaksoiselämän’ ahdistus ja sen turruttamiseen käytetty alkoholi ja kokaiini.

Marionin isää tietenkin rankaistiin poikien kasvattajana epäonnistumisesta ja hänen asemaansa alennettiin. Hän päätyi jopa yrittämään itsemurhaa, koska koki, että hän oli ollut Puolueelle pettymys. Niin päin siis.

Hän jatkoi kuitenkin järjestelmän uskollisena soturina, kunnes kuoli syöpään ja tuli haudatuksi puolueen keskuskomitean jäsenille varattuun hautapaikkaan. Sinne kannettiin myös punaisella samettityynyllä isän kunniamerkki ja orkesteri soitti surumarssia. Samaan aikaan koko DDR teki kuolemaa ja muutaman kuukauden kuluttua sitäkään ei enää ollut, kuittaa Brasch.

***