Vapautusta sukupuolesta

Minun ikäluokkani on jo tottunut naurahtelemaan huvittuneesti 1800-luvun lopun instituutioille, jotka pitkällisen pohdinnan ja paperisodan jälkeen saattoivat ’anottaessa antaa naiselle vapautuksen sukupuolestaan’ siksi aikaa, että hän saattoi päästä opiskelemaan tai peräti hoitaa jotain tointa tai virkaa. Ainakin vähän aikaa. Kunnes pääsi naimisiin. Tai uuvahti aivan kokonaan, romahti ja tuli hysteeriseksi. Mikä tavallaan oli odottavissakin, mutta tulipahan nyt todistettua.

No heh, heh. Olemmehan jo edistyneet hyvin kauas noista ajoista. Vai?

Yhä vieläkin kuuluu mukamas ’huolestuneita’ kommentteja ’liiallisesta’ naisten määrästä monissa tehtävissä. Siellä sitten äkkiarvaamatta ollaankin raskaana, jäädään äitiysvapaalle ja sen jälkeen ollaan liian paljon poissa omien lasten luota tai peräti vastataan lapsen puheluun kesken videoneuvottelun, jestas sentään. Eihän semmoisesta voi mitään tulla, yhteiskuntahan romahtaa!  Toisaalta, kun mies uppoutuu flirttailemaan somessa, on toipumassa sydänkohtauksesta, höyläyttää eturauhastaan tai parantelee välillä alkoholismiaan, maailma kyllä kestää sen aivan hyvin.

Nämä mietteet juolahtivat jälleen mieleeni, kun kirjaston uutuushyllystä löysin Hanna-Reetta Schreckin kirjan ’Säkenöivät ja oikukkaat’, jonka alaotsikkona on ’Suomen kultakauden naisia’. Yhtenä kirjan esittelemänä naisena oli taidemaalari Ellen Thesleffin sisar, Thyra. Tämä johti kiinnostukseni välittömästi Hanna-Reetta Schreckin laajaan Ellen Thesleff -elämäkertaan ’Minä maalaan kuin jumala’. Sen täydennykseksi sopi vielä Pirkko Soinisen romaani ’Ellen’, alaotsikoltaan ’Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja’.

Siitä muodostuikin tämänkertainen kirjakolmikkoni: kiinnostava kuvaus yhdestä poikkeuksellisesta elämästä ja siitä, mitä se vaati itseltä ja läheisiltä.

 

Kaikki taiteessa on liikettä ja valoa

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on laajasti perehtynyt Ellen Thesleffiin ja hänen taiteeseensa. ’Minä maalaan kuin jumala’ ilmestyi 2017.

Kirja avaa yhden näkökulman siihen, mitä vaaditaan naiselta, joka päättää ryhtyä ammattimaiseksi kuvataiteilijaksi 1880-1890 -luvulla? Lahjakkuutta tietenkin, mutta myös suunnatonta sitkeyttä, tahtoa ja innostusta. Niin tuhat kertaa helpompaa olisi ollut tyytyä piirustamaan ja maalailemaan vain harrastukseksi, niin kauan kuin vanhempien varallisuus ja naimattoman nuoren naisen elämäntilanne sen olisi sallinut.

Erittäin merkittävä vaikuttaja Ellen Thesleffin tapauksessa oli isä. Koko perhe tuki Elleniä kautta koko hänen elämänsä, mutta perheen pään, isän, asenne oli kenties alkuvaiheessa ratkaisevin.

Isän mielestä kaikkien hänen viiden lapsensa tuli saada käydä kouluja ja opiskella niin paljon kuin suinkin mahdollista. Myös kolmen tyttären. Myös kaikenlaista ’taide’ alaa. Koulussa sai saada myös huonoja numeroita ja siellä saattoi jopa riitaantua opettajien kanssa. Isä vei 17-vuotiaan Ellenin kahdenkeskiselle ’grand tour’ille Euroopan kaupunkeihin ja taidemuseoihin, eikä esikoispoikaansa, niin kuin olisi ollut tavanomaisempaa.

Isä kuoli, kun Ellen oli 23-vuotias ja juuri ’läpilyöntinsä’ kynnyksellä. Perhe ei ollut rikas, mutta ei varatonkaan. Maatila meni myyntiin ja isän jäljiltä perhe sai jonkinlaista eläkettä. Juuri aikuisuuteen astuneet vanhemmat lapset osasivat hoitaa raha-asioita siten, että kaikki sisarukset saattoivat opiskella. Ellen sai aina keskittyä taiteeseen, eikä häntä pakotettu tekemään kotitaloustöitä tai hankkimaan ansioita muilla keinoilla, kuin maalauksiaan myymällä.

Myös äiti tuki jatkuvasti Elleniä sekä ohjaavin kirjein että matkustamalla hänen seuranaan. Monena vuonna kolmikko äiti, Ellen ja sisar Gerda venyttivät penniä päästäkseen Firenzeen, kaupunkiin, jossa Ellen viihtyi ja maalasi kaikkein mieluimmin. Äiti vastasi matkoillakin kotitaloustöistä ja sosiaalisista suhteista, sisar (keraamikko ja lääkintävoimistelija) hankki itselleen asiakkaita varakkaista ulkomaalaisista ja tuki näin matkakassaa. Kotimaahan jääneet sisarukset hoitivat Ellenin puolesta yhteyksiä taidegallerioihin ja näyttelyjärjestäjiin, välittivät tietoja, viestejä, apuraha-anomuksia, myytyjen maalausten postituksia ja kaikkea mahdollista.

Ellen ja Gerda eivät kumpikaan menneet koskaan naimisiin vaan elivät yhdessä lähes koko elämänsä. Muiden sisarusten vaimot, aviomiehet ja aikanaan lapset liittyivät Elleniä tukevaan perheyhteisöön ja viimeisillä Firenzen matkoilla Ellenin matkaseurana oli jo aikuistuneita sisarusten lapsia.

Ellen Thesleff jatkoi maalaamista omintakeisella tyylillään aina kahdeksankymppiseksi asti, 1950-luvun alkuun saakka. Jälkimaailman arviointien mukaan hän oli Pohjoismaiden ensimmäisiä symbolisteja ja modernisteja.

Hän sai töistään tunnustusta ja monia hänen teoksiaan ostettiin valtion kokoelmiin, mutta häntä moitittiin myös ’liiasta esteettisyydestä’ tai ’voiman puuttumisesta’ tai siitä että ’maalaukset ovat usein pelkkää väriä’. Kritiikkiä tuli myös sekä ’bolsevistisuudesta’ että toisaalta ’yläluokkaisuudesta’. Ylenkatseellinen ’naistaiteilijoihin’ niputtaminen ja sillä mitätöiminen raivostutti eniten.

Hän jaksoi kuitenkin aina todeta: Minä maalaan juuri niin kuin minun pitää.

 

Vanhoissa mestareissa on kaikki

Toimittaja ja kirjailija Pirkko Soininen on käyttänyt ’Ellen’ (2018) romaaninsa tausta-aineistona muun muassa Ellen Thesleffin kirjeenvaihtoa ja edellä mainittua elämäkertaa, joten faktat Ellenin elämän tapahtumista pysyvät kohdallaan, vaikka kommentit ja tunnelmat ovat fiktiivisiä.

Kirja keskittyy tapahtumiin ja kokemuksiin Firenzessä. Thesleff matkusti sinne aina, kun pystyi. Ensi kerran 1894 ja viimeisen kerran keväällä 1939.  Maailma ympärillä mullistui moneen otteeseen; ensimmäisille matkoille nuori Ellen lähti Venäjän suuriruhtinaskunnasta, viimeisellä kerralla tunnelma fascistisessa Italiassa oli jo uhkaava ja vanhan naisen matka halki sotaan valmistautuvan Euroopan on surullinen. Soinisen ’Ellen’ kirjoittaa: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

Fiktiivisessä päiväkirjassaan Ellen käy läpi maalaustensa ja kokemustensa vaiheita. Kuinka vanhat maalaukset Firenzen museoissa, palatseissa, kirkoissa ja luostareissa vaikuttavat häneen. Miltä tuntuu Italian ihana valo, josta nauttimaan hän ryntää päivittäin ulos maalaustelinettään raahaten.

Välillä hän on matkalla yksin ja nauttii siitäkin, mutta useimmiten hänen kanssaan ovat perheenjäsenet. Hän kirjoittaa perheensä ohella myös taiteilijaystävistään, kuten Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista, mutta ennen kaikkea suuresta rakkaudestaan, englantilaisesta Gordon Craigista, jonka hän tapaa vuonna 1907.

’Teatterimies’ Craig on komea ja lumoava ja ’kaikki’ ihastuvat häneen. Ellenkin menettää hetkeksi jopa työkykynsä, kun hän uppoutuu keskustelemaan ’taiteesta’ ja ’elämästä’ Craigin kanssa. He viihtyvät hyvin yhdessä ja Craigin mukaan Ellen on älykkäin nainen, jonka hän on koskaan tavannut. Valitettavasti Craig viihtyy myös muiden naisten seurassa. Hänellä on ’ainakin’ yhdeksän lasta kolmen eri naisen kanssa, ja lisääkin ehtii vielä tulla. Heidän suhteensa kestää silti vuosikymmenet, vaikka siitä ei koskaan tule sellaista, jota Ellen oli aluksi toivonut.

 

Omaa huonetta etsimässä

Kirjassaan ’Säkenöivät ja oikukkaat’ (2021) Hanna-Reetta Schreck esittelee kuusi Suomen taiteen ja kulttuurin ’kultakauden’ naista, joista ei ehkä ole puhuttu julkisuudessa kovin paljon, mutta joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen.

Nämä naiset olivat ’asemaltaan’ sisaria, vaimoja tai itsellisiä naisia, jotka jättivät oman jälkensä historiaan. He elivät aikana, jolloin ’jotain haluava’ nainen sai herkästi leiman ’oikukas’ jollei peräti ’hysteerinen’. Määrätystä kuviosta edes jollain tavalla poikkeava sai todella taistella asemastaan, kun jo ’naimaton nainen on skandaali’.

Jotkut heistä onnistuivat saavuttamaan sen, mitä tavoittelivatkin. Toiset törmäsivät niin suuriin esteisiin, että heidän oli jäätävä vain jälkipolville esimerkeiksi yrittämisestä.

Kenties tunnetuin kirjan naisista on ’neroaan’ tukevan vaimon roolissa vaikuttanut Aino Sibelius. Toisen tyyppisen kohtalon kokivat Ellan Edelfelt ja Siri von Essen. Samaa perhepiiriä viistäen eläneet Alma Söderhjelm ja Thyra Thesleff (joka oli Ellen Thesleffin nuorin sisar ja Alma Söderhjelmin veljen vaimo) pystyivät toteuttamaan omia pyrkimyksiään ja samalla tukemaan ja saamaan tukea lähipiiriltään.

Kenties kaikkein mielenkiintoisin – minulle tuntemattomin – oli maamme ensimmäinen naispuolinen kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hän opiskeli Pariisissa, työskenteli pääasiassa Firenzessä ja oli elämässään monin tavoin poikkeuksellisen itsenäinen.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nosti esille monia kiinnostavia näkökulmia kuvattuun aikakauteen ja sen naisten elämään. Kaikki kuvatut naiset kuuluivat toki varakkaampaan, sivistyneeseen kansankerrokseen, jolle poikkeuksellisen tien valitseminen oli hiukan helpompaa kuin muille.

Jäin miettimään kirjassakin siteerattua kirjailija Virginia Woolfin pohdintaa ’tavallisen naisen’ ja ’poikkeuksellisen naisen’ elämän kulun eroista. Mitä jää jäljelle ’tavallisen naisen’ päivien työstä? Kasvatetut ja hoidetut lapset muuttavat pois, valmistettu ateria syödään ja pestyt pyykit likaantuvat jälleen. Näyttääkö siltä, ettei mitään näkyvää jäänyt?

 

***