Afrikkalaista vinoa hymyilyä

Kuten olen useasti todennut, koen itseni erittäin eurooppalaiseksi. Se on minulle kotimanner ja kotikulttuuri, josta selkeästi ponnistan ja joka minua edelleen erittäin suuresti kiinnostaa. Euroopassa on minulle vielä paljon nähtävää ja uutta, ymmärrystä avartavaa luettavaa.

Maailmani ei tietenkään silti ole pelkästään Eurooppa, vaan asiat ja ilmiöt lainehtivat kaikkialle ja vaikuttavat toisiinsa. Eurooppa on aikojen kuluessa levittäytynyt maailmalla myös kolonialistisesti ja imperialistisesti; tavoilla, jotka aikoinaan olivat pitkälti hyväksyttyjä, mutta nykyään ei missään tapauksessa. Television ja netin maantiede- ja matkailuohjelmat ovat suoneet minulle kotiin linnoittautumisen aikanakin piristäviä mahdollisuuksia laajempiin kurkistuksiin toisiin kulttuureihin, myös eurooppalaisen kolonialismin kohteiksi joutuneisiin.

Useat ohjelmista ovat olleet brittiläisen BBC:n varsin korkealaatuista tuotantoa. Briteillä lieneekin tässä suhteessa paljon pureskeltavaa. Käsikirjoitusten painotukset ovat vaihdelleet tekijöidensä ja juontajiensa tavoitteiden ja näkemysten mukaisesti: toiset ovat tiivistäneet brittiläisen imperiumin annin valloitetuilla alueilla jääneen pakkokristillistämiseen ja krikettiin, toiset taas myöntäneet monet väärinkäytökset, mutta silti löytäneet myös pysyviksi jääneitä etuja, kuten ’toimivan hallintomallin’, ’kansainyhteisön tuen’ ja ’teknologisen infrastruktuurin rakentamisen’.

Jo muinaisista kouluajoista monet muistavat skottilaisen David Livingstonen, joka kelpasi ihanteeksi niin uskontotunnille kuin maantietoonkin. Hän tutkimusmatkaili vuosikausia Keski-Afrikassa, kartoitti maita ja jokireittejä, etsi Niilin alkua, kastoi alkuasukkaita kristinuskoon ja toimi lääkärinä. Kun hänestä ei kuultu mitään pitkiin aikoihin, häntä etsimään lähetettiin useampiakin partioita, ja amerikkalainen Henry Morgan Stanley ryhmineen hänet sitten viidakosta löysi ja esitti kuuluisan toteamuksen: Doctor Livingstone, I presume?

Livingstone ei lähtenyt Stanleyn eikä kenenkään muunkaan matkaan vaan jäi viidakkoon jatkamaan töitään ja ehkäpä jo pakkomielteeksi muodostunutta yritystään Niilin alkulähteen löytämiseksi. Kun jo vanha ja hapero Livingstone 1873 kuoli, hänen sydämensä haudattiin muiden sisälmysten kera kuolinpaikalle puun juureen, mutta kuivattu ruumis kannettiin läpi tiettömien taipaleiden ja 285 päivää kestäneen matkan päätteeksi se tuotiin rannikolle, nykyisen Tansanian alueelle, josta se laivattiin Englantiin haudattavaksi.

Tästä kantomatkasta on zimbabwelainen juristi ja kirjailija Petina Gappah kirjoittanut aivan erinomaisen nautittavan romaanin ’Pimeydestä loistaa valo’ (Out of Darkness, Shining Light), jonka Aleksi Milonoff on suomentanut heti ilmestymisvuonna 2019.

Tästä kirjalöydöstä riemastuneena etsin käsiini myös muuta Petina Gappah’in tuotantoa ja tämänkertainen kirjakolmikkoni muodostuukin nyt Gappah’in romaaneista ja novelleista. Lukemisjärjestykseni meni poikkeuksellisesti uudemmasta vanhempaan, eli ensin ’Pimeydestä loistaa valo’, sitten ’ Muistojen kirja’ ja sitten ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

 

Retkikunnassa mukana luita ja suru ja tora

 

Tohtori Livingstone oli jo elinaikanaan tunnettu ja ihailtu, mutta varsinainen kuuluisuus hänestä muodostui kuoleman jälkeen. Paitsi hänen kuivattu ruumiinsa, kulki saattueen mukana myös hänen tavaroitaan ja ennen kaikkea papereitaan: tietoja havainnoista ja mittauksista, muistiinpanoja ja päiväkirjoja.

Petina Gappah on tutkinut Livingstone-materiaalit tarkkaan (laaja aineistoluettelo on kirjan lopussa) saadakseen mahdollisimman hyvät pohjatiedot, mutta sitten romaanissaan kääntänyt huomion pois tästä yhdestä valkoisesta englantilaisesta, siihen yli kuudenkymmenen afrikkalaisen joukkoon, joka hänen maallisia jäännöksiään kantaa.

Keitä nämä olivat? Mukana on tietenkin muutama pitkäaikainen, luotettu Livingstonen palvelija, mutta myös jokunen satunnainen mukaanliittyjä ja heidän perheenjäseniään. Tarvittiin myös suuri joukko  ’kantajiksi’ värvättyjä retkikunnalle välttämättömiä työläisiä ja muutamia elintärkeitä aseistettuja vartijoita.  Miten he ylipäänsä tulivat ryhtyneeksi tähän valtavaan urakkaan? Kaikilla on omat syynsä ja omat omituisuutensa, joita Gappah kuvaa herkullisesti.

Pääasiassa tarinaa kertovat Livingstonen ja retkikunnan äänekäs kokki, Halima, ja kristityksi kääntynyt afrikkalainen, nyttemmin pappiskokelas Jacob. Heidän suhtautumisensa niin tohtori Livingstoneen kuin eri uskontoihin ja elämään ylipäätään, ovat varsin erilaiset.

Kirjaa on todella palkitsevaa lukea. Siinä asioiden erilaisia tulkintoja tai näkökulmia ei ’hierota lukijan naamaan’ vaan ne on piilotettu näennäisesti neutraalien havaintojen joukkoon, mutta ne silti naurattavat. Retkikunnan vaiheisiin mahtuu tietenkin myös intohimoja, suruja ja monenlaisia vastoinkäymisiä. Heistä kymmenkunta on kuollut, ennen kuin he vihdoin näkevät kantamuksineen meren.

Itselleni oli silmiä avaavaa tarinan sivujuonteessa esille tullut seikka: myös idästä tuli Afrikkaan ulkopuolisia hallitsijoita ja orjakauppiaita. Arabit Omanista olivat perustaneet sulttaanikunnan ’sivupisteen’ Sansibariin ja toimineet siellä jo kauan ennen Livingstonen aikoja.  Jotenkin olen aina ajatellut orjakaupan tapahtuneen enimmäkseen vain länsirannikolta kohti Amerikkoja.

Afrikkalaisten kannalta lopputulos oli kai aika sama: idästä tultiin viemään heitä orjiksi Allahin nimeen ja lännestä tultiin viemään heitä orjiksi Kristuksen nimeen.

 

Älä katso minua noilla silmillä

 

’Muistojen kirja’ (alun perin ’The Book of Memory, 2015) on ilmestynyt suomeksi Tero Valkosen kääntämänä 2017.

Kirjan päähenkilö on Memory -niminen nainen, joka istuu Zimbabwessa, Hararen vankilassa elinkautista tuomiotaan murhasta. Hän kirjoittaa auki elämäntarinaansa ja muistojaan selostaakseen amerikkalaiselle journalistille, miten kaikki oikein kävi ja että hän ei murhaa tehnyt.

Petina Gappah kirjoittaa koukuttavasti. Tarina rullaa jännittävästi ja yllättävästi eteenpäin, eikä lukija pysty arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi.

Memoryn muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan ovat erikoisia ja erityisiä, sillä hän on albiino, ilman tummaa pigmenttiä syntynyt zimbabwelainen. Albiinoilla on punertavat silmät ja heidän katsettaan pelätään.

Memoryn äiti epäili tyttären albinismin olevan ’pahan silmän’ tai noituuden aiheuttama kosto jostakin aiemmasta pahasta teosta. Koko perhe oli itseasiassa onneton ja kärsi väärinkäsitysten ja mielenterveyden ongelmien vyyhdestä. Memory ei vain voinut sitä lapsena ymmärtää eikä tietää, joten hän luuli monta asiaa pieleen ja moni elämän kannalta ’ratkaiseva muisto’ osoittautuu lopulta valheelliseksi ja väärin tulkituksi.

Yksityisen onnettomuutensa lisäksi Memory elää keskellä Zimbabwen valtion taloudellista syöksykierrettä. Varmaa on vain, että vaikka tänään on kurjaa, ovat asiat seuraavien vaalien jälkeen vielä huonommin.

Memorylle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus parempaan. Hän pääsee kouluttautumaan ja saa hoitoa iho-ongelmiinsa. Kaikki saattaisi päättyä hyvin, ellei hän tekisi virhettä.

 

Lapselle nimeksi Autonomia

Petina Gappah opiskeli oikeustiedettä Zimbabwen Hararessa, Itävallan Grazissa ja Britannian Cambridgessa. Hän asui ja työskenteli mm. Genevessä, ennen kuin ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Nykyään hän asuu Zimbabwessa. Hänen novellikokoelmansa ’An Elegy for Easterly’ sai Guardianin esikoiskirjapalkinnon 2009 ja se ilmestyi samana vuonna suomeksi Seppo Loposen kääntämänä nimellä ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

Novellit kuvaavat zimbabwelaista todellisuutta laidasta laitaan, mutta enimmäkseen naisten näkökulmasta ja enimmäkseen sieltä yhteiskunnan rupisemmalta laidalta. Sieltä, missä sukulaiset sotkeentuvat elämän jokaiseen asiaan ja jokaiseen päivään. Missä poliitikot, pastorit, nunnat, poppamiehet, parantajat, noidat ja pahat silmät limittyvät iloisesti keskenään eikä koskaan tiedä, mikä niistä auttaa. Ehkä ei mikään.

Easterlyn slummien hökkelit pannaan puskutraktorilla nurin parissa päivässä (ja etenkin yössä), etteivät ne pistä ikävästi silmään kuningatar Elisabetin valtiovierailun aikana. Siellä menee sitten samaan kasaan sekin yksi nainen, joka vastaan tullessaan nostaa hameenhelmaa ja sanoo kaikille: se tekee kaksikymmentä senttiä. Sitähän lapset ja nuoret eivät voi ymmärtää – nimittäin siksi, ettei semmoisella summalla saa tässä maassa yhtään mitään, kun inflaatio laukkaa miljoonissa prosenteissa.

Parempiin piireihin kuuluvat lentävätkin kaikille ostoksilleen Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Niin kuin sekin ylätason virkamiehen toinen vaimo, viisitoista vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi, joka nyt huhkii ja rehkii kuntosalilla ja kosmetologilla hampaat irvessä pitääkseen itsensä timmissä kunnossa. Miehellä kun on nyt kaksikymmentäviisi vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi rakastajatar. Ja AIDS.

Monet tahtovat pois tästä maasta. Melkein minne tahansa. Hienointa olisi tietenkin päästä Lontooseen. Britannian suurlähetystö alkaa asettaa poikkeuksellisesti viisumirajoituksia entisen alusmaansa asukkaille. Ymmärtäähän sen. Mitä siitä nyt tulisi, jos toiseen maahan sillä lailla yht’äkkiä tunkisi laumoittain toisen maan asukkaita.

 

***