Väkijoukkojen voimasta

Kun näin kirjan, jonka nimi oli ’14.heinäkuuta’, tartuin siihen kiinnostuneena. Yhdistin päivämäärän mielessäni heti Ranskan suureen vallankumoukseen 1789 ja toisaalta nykyisen Ranskan kansallispäivään, jonka juhlinnasta suuren väkijoukon keskellä minulla on itselläni lämpimiä, miellyttäviä ja suorastaan ’kohottavia’ muistoja.

Heinäkuinen kuutamo, upea musiikki, tunne eurooppalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Ah niin, se kaikki tuli koettua konsertissa Eiffel-tornin luona silloin, kun matkustaminen oli mahdollista ja suhteellisen turvallista. Pientä terrorismin pelkoa lukuun ottamatta.

Useimmiten suurten ihmisjoukkojen marssi yhdistyy mielessäni johonkin ylevään, voimakkaaseen ja pääosin myönteiseen. Yhä vieläkin silmäni tahtovat kostua, kun ties monennenko kerran näen television ruudulta tai näytöltä, kuinka marraskuisena iltayönä 1989 berliiniläiset tungeksivat rajanylityspaikoilta muurin toiselle puolen. He menevät nyt tästä, vihdoinkin! He vain menevät, heitä tulee lisää ja lisää ja lisää. Sotilaat katsovat ihmeissään, hamuilevat kivääreitään, katsovat ohjeita anovasti esimiehiään, mutta eivät onneksi tee mitään.

Aleksei Navalnyi kehotti hiljattain venäläisiä lähtemään kaduille ja toreille protestoimaan todeten, että hänet kyllä laitetaan telkien taa, mutta kaikkia hallintokoneisto ei millään pysty pidättämään, joten riittävän suuret joukot tulevat saamaan muutosta aikaan. Nähtäväksi nyt jää, kertyykö tarpeeksi väkeä.

Ranskalaisen Eric Vuillardin kirja ’14.heinäkuuta’ kertoo jälleen kerran, mutta hauskasti omalla tavallaan, selostuksen siitä, kuinka Bastiljin vankila Pariisissa vallattiin ja vallankumous lähti vyörymään edelleen. Samaan aikaan tästä maailmanhistorian käännekohdasta tietämätön kuningatar Marie Antoinette pelasi biljardia ruotsalaisen rakastajansa, kreivi Axel von Fersenin kanssa. Loistavaa, siitäpä syntyi kelpo kirjakolmikko!

Luettuani Vuillardin teoksen jatkoksi Carolly Ericsonin ’Minä, Marie Antoinette’ -kirjan ja etenkin Herman Lindqvistin elämäkerran ’Axel von Fersen’, sain ikään kuin kolme rinnakkaista, erilaista raporttia siitä, mitä oikein tapahtui.

Vallankumous Ranskassa jatkui hurmoksellisen alkupäivänsä jälkeen vielä monta vuotta. Kuningattaren elämän loppuvaiheet kyllä muistin jo ammoisista koulun historian kirjoista, mutta von Fersenin myöhempi synkkä kohtalo tuli yllätyksenä.

Väkijoukkojen voima voi valitettavasti olla myös järjetöntä ja valheellisesti nostatettua.

 

Köyhä kansa riehaantuu

Kirjailija Eric Vuillard sanoo kirjassaan ’14.heinäkuuta’(2020) (alkuperäisteos ’14.Juillet’, 2016), että Bastiljin linnoitusvankilan tienoilla velloi tuona päivänä vuonna 1789 puolet koko Pariisin asukkaista, liki kaksisataa tuhatta ihmistä. Mitä siellä tarkalleen tapahtui, ei tiedä kukaan.

Vuillard on kuitenkin penkonut kaikkia saatavilla olevia arkistoja, poliisiraportteja, kuolintodistuksia, hautausluetteloita, kuitteja ja kirjelappuja. Hän on halunnut antaa äänen tavallisille kansalaisille, kapinoijille. Kaikki kirjassa mainitut nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistoista.

Vuillardin tyyli vaihtelee runollisesta rempseään ja suomentaja Lotta Toivanen on onnistunut tekemään lukukokemuksesta herkullisen. Kirja on pieni mutta tärkeä.

Vallankumous oli tietenkin Ranskassa tuloillaan jo pitemmän aikaa. Olot olivat kurjistuneet vuosi vuodelta ja huonot sadot saivat aikaan nälkämellakoita. Työtä oli vaikea löytää ja töissä vielä olevien palkkoja alennettiin ’kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi’, kuten tapettitehtailija Reveillon nykypäivän ihmisestä niin tutunoloisesti toimiaan perustelee.

Pariisissa vellovaa väkijoukkoa ei varsinaisesti tunnu johtavan kukaan, mitään selkeää suunnitelmaa ei ole ja varsinkaan aseistusta ei ole kellään. Mistäs köyhillä semmoisia olisi. Kengätkin tarvitsisi ensin pystyä hankkimaan. Väki rynnii sinne tänne ja ryöstelee toinen toistaan innostaen kaikkea aseeksi kelpaavaa kepeistä ja portinpylväistä verhotankoihin ja kokoelmien museo-aseisiin. Bastiljin linnoituksestakin tivataan nimenomaan ruutia. Haluamme pääsyn ruutivarastoon!

Kuninkaan joukot vetäytyivät hyökkäyssuunnitelmastaan. Kaupungin porvarismiliisi ’ottaa valtaajien lähetystön vastaan’, kehuu mielistellen väkijoukkoja ja pyytää heitä vetäytymään ja antamaan nimensä listaan…Muutamat ehtivätkin antaa nimensä ja päätyä pöytäkirjoihin ja sitä tietä nopeasti hirtettäväksi ’ylilyöntiensä’ tähden.

Suurin osa kuitenkin karkaa heti kaduille takaisin ja hulina jatkuu. Kuten Lotta Toivanen saatesanoissaan toteaa: tämän päivän vaikutus heijastuu nykypäiväämme asti.

 

Appelsiininkukkavettä ja eetteriä hermoihin

Ahmaisin Carolly Ericsonin ’Minä Marie Antoinette’ kirjan pokkariversion (suomennos Taina Wallin, 2013) nopeasti ja välillä vähän kurtistelin kulmiani.

Olisi tietenkin kannattanut selata ensin ja huomata lopusta kirjailijan ’Lukijalle’ -viesti. Siinä hän kertoo, että tämä ’The Hidden Diary of Marie Antoinette’ -teos on historiallista viihdettä, ei yritys rekonstruoida historiallista faktaa. Silti hän painottaa, että mielikuvituksen tuotteetkin ovat ’tiukasti sidoksissa tiedossani olleisiin tosiseikkoihin’.

Vähän kuin ’The Crown’, vai ? Tosiasioita on ihan vähän pyöritelty eri kanteille ja tapahtumia nopeutettu ja korostettu, että draama toimisi paremmin. Jos ihan juuri näin ei tapahtunutkaan, niin ’olisi voinut’?

No joo…Makuasioita ja kirjailijan vapautta ne tietenkin ovat. Voisin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tapahtumiin ujutettu kuningatar Marie Antoinetten ja kreivi Axel von Fersenin usean viikon ’kesälomamatka’ kahdestaan Ruotsiin oli varsin pöhkö valinta. Se ei tietenkään koskaan oikeasti tapahtunut, mutta ei minusta myöskään lisännyt draamaan mitään sellaista välttämätöntä, jonka takia muiden tapahtumien uskottavuus olisi kannattanut sille uhrata.

Teini-iästä alkavasta Marie Antoinetten päiväkirjasta tulee mieleen Venäjän Katariina Suuren vastaava. Lapsuus ja nuoruus oman perheen kesken ja omassa kotimaassa loppuu jo neljäntoista vuoden iässä. Omia mieltymyksiä ei kysellä eikä niitä oleteta olevankaan, kun poliittisten tarkoitusperien vuoksi päätetyt avioliitot sovitaan. Kumpainenkin saa vastentahtoiseksi puolisoksi toisen yhtä teini-ikäisen, kömpelön ja lapsellisen hahmon. Katariinan puoliso leikki tinasotilailla, Marien Antoinetten keräili kasveja.

Ranskan hovi on täynnä eri suuntiin juonittelevia tahoja; prinssit keskenään, ylhäisaateli keskenään, palvelijat toisiaan vastaan ja jonkun muun puolesta maksettuina vakoilijoina. Koko ajan rakennetaan jotain uutta ja mahtavaa, joka maksaa älyttömästi ja jonka urakoista joka vaiheessa joku nyhtää välistä käsittämättömiä summia. Kansa näkee nälkää ja jännitteet alkavat nousta. Kuningasta vastaan nousemisessa on vielä pieni kynnys, mutta hänen ulkomaista vaimoaan uskalletaan jo herjata ja vihata pidäkkeettömästi.

Pyyteetön, pitkä, komea ja alati uskollinen ruotsalainen kreivi on Marie Antoinetten ainoa tuki ja turva melskeiden keskellä. Omat veljetkin Itävallan hovissa ovat valmiita jättämään Marie Antoinetten susille, koska se hyöty mikä hänestä poliittisessa pelissä oli tarkoitus saada, on valunut tyhjiin.

Kuninkaallinen perhe saadaan viime hetkellä turvaan ennen kuin väkijoukko rynnistää Versailles’in palatsiin. Pariisissa he ovat vankeudessa Tuileries’ssa ja sieltäkin Axel von Fersen saa heidät vielä salakuljetettua pois, 1791, mutta he jäivät kiinni matkalla. Fersen pääsi pakoon.

Giljotiini teki lopun kuninkaasta ja kuningattaresta. Saman kohtalon kokivat muutaman vuoden aikana tuhannet muut. Vallankumouksesta tuli itseään ruokkivaa terroria.

 

Aateluus velvoittaa

Ruotsalainen, suomalaisillekin hyvin tuttu kirjailija-historioitsija Herman Lindqvist julkaisi teoksensa Axel von Fersenistä 1991 ja se ilmestyi Seppo Hyrkäksen suomentamana 1996 nimellä ’Axel von Fersen – hurmuri ja herrasmies’.

Axel von Fersen kuului ruotsalaiseen ylhäisaateliin. Hän oli rikkaasta suvusta ja hänen isänsä oli sotamarsalkka, joten hänen sijoittautumisensa upseerin uralle ja vuosikaudet Ruotsia ulkomailla palvelleeksi diplomaatiksi tapahtui ’kuin luonnostaan’.  Lindqvistin mukaan hän oli komeampi, rikkaampi, rohkeampi ja älykkäämpi kuin useimmat aikalaisensa. Hän puhui kuutta kieltä, oli taitava sotilas, mainio piirtäjä ja soitti hyvin huilua ja klaveeria.

Mieleeni tulee koko ajan suomalainen Gustav Mauritz Armfelt, jonka elämän kaari oli tavallaan samanlainen, mutta kulki kuitenkin ehkä pykälän verran ’alempaa’. Molemmat palvelivat kuningas Kustaa III:tta, mutta Fersen hoiti työtään enimmäkseen poissa Ruotsista. Muiden ansioidensa ohella Armfelt päätyi Kuurinmaan herttuattaren rakastajaksi, kun taas Fersen palvoi vuosikaudet Ranskan kuningatarta.  

Lindqvist kuvaa tarkasti kirjeisiin ja päiväkirja-lähteisiin nojaten Fersenin monet ponnistelut Marie Antoinetten ja kuningas Ludvig XVI:n tilanteen pelastamiseksi. Hänellä oli toimilleen myös kuningas Kustaa III:n tuki ja valtuutus, mutta sekään ei auttanut.

Fersen selviytyi henkilökohtaisista menetyksistään ja Kustaa III:n murhan jälkeisestä holhoojahallituksen ajastakin pysyttelemällä enimmäkseen poissa Ruotsista. Tässä vaiheessa hän katoaa yleisestä Suomen historiasta, jossa mielenkiinto siirtyy maamme uuteen tilanteeseen Venäjän keisari Aleksanteri I:n alamaisuudessa ja Gustav Mauritz Armfeltin yhteistyöhän hänen kanssaan.  Armfeltin elämänvaiheet minäkin tiesin historiasta kohtalaisen hyvin, mutta Fersenistä vain hatarasti nimen.

Lindqvist kertoo, kuinka Fersen palaa lopulta Ruotsiin ja ottaa paikkansa maan ylimmässä hallinnossa. Hän on valtiopäiväedustajana ja hallitusten jäsenenä ja valtamarsalkkana. Kun sota Venäjää vastaan on hävitty ja Suomi menetetty, joutuu Ruotsi sisäpoliittiseen kriisiin. Kuningas on ajettu maanpakoon ja hänen raihnas setänsä on kuninkaana, mutta varsinaisesta vallanperimyksestä taistellaan kiivaasti. Seuraavaksi kruununperilliseksi valittu tanskalainen prinssikin kuolee, ja äkkiä leviää huhu, että hänet on murhattu ja siihen syypää on Axel von Fersen.

Lindqvist kuvaa kampanjaa, joka muistuttaa nykypäivien somessa tapahtuvaa ’maalittamista’. Huhuja ja lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia suoltava Mielipideklubi -niminen ryhmittymä vaatii kansaa kostamaan kruununprinssin murhaajalle. Väkeä villitään toreilla ja kapakoissa eikä ketään kiinnosta ottaa selvää, mihin kruununprinssi itseasiassa kuoli.

Kun kruununprinssin hautajaissaattue kesäkuussa 1810 kulkee Tukholman vanhassa kaupungissa, kiihtyneiden ihmisten annetaan repiä Axel von Fersen ulos vaunuistaan ja raahata häntä kadulla ja porttikongeissa väkijoukon pahoinpideltävänä. Lopulta väki hyppii hänen ruumiinsa päällä. Poliisit tai sotilaat, joita paikalla on runsaasti, eivät tee mitään. Lynkkaus on ’jonkun tahon’ suojeluksessa, se on selvää.

Kuka Fersenin tappoi tai edes ketkä kaikki, ei tahdo millään selvitä poliisin tahmeasti etenevissä tutkimuksissa. Se sentään saadaan selville, että kruununprinssiä ei lainkaan murhattu vaan hän kuoli ratsastusonnettomuuden vammoihin ja vanhoihin sairauksiinsa. Puoli vuotta lynkkauksensa jälkeen Fersen sai siis kunnian palautuksen.

 

Jotenkin tuosta nousivat mieleen viime tammikuiset tapahtumat Yhdysvalloissa. Entä jos Kongressin rakennukseen rynnistäneet mölyäjät olisivat saaneet käsiinsä varapresidentti Pencen, jota he sanoivat tulleensa hakemaan? Tai joitakuita kongressiedustajia, jotka piilottelivat turvallisuustyöntekijöiden suojaamina jossain takahuoneissa? Nyt heidän piti tyytyä repimään vain puhujanpönttöä ja seinäkoristeita, eivätkä he siitäkään osaa jälkeen päin järkevästi selittää, minkä vuoksi?

 

***