Puolalaisia unia

Puola, tuo suuri maa Itämeren toisella laidalla, on kiinnostanut minua jo pitemmän aikaa. Arkistoja selatessani huomaan, että olen huhtikuussa 2017 kirjoittanut puolalaisista kirjoista ja jo silloin huokaillut, että Puolasta pitäisi lukea lisää. Niin pitäisi – sekä päivänkohtaisia uutisia että yhteiskunnallisia raportteja, mutta myös kaunokirjallisuutta.

Viime vuoden vaalit ja niissä tapahtunut tiukan oikeistokonservatismin hellittäminen ovat päällimmäisinä mielessä, kun Puolaa ajattelen. Kasvava talous ja eteenpäin menevä yhteiskunta – siitä voi syntyä vielä merkittävä eurooppalainen tekijä.

Toinen merkittävä asia on tietenkin Ukrainan sodan pakolaisten auttaminen. Puola on sodan eri vaiheissa ottanut heitä vastaan varmaan pari miljoonaa ja edelleen maassa asuu suunnilleen miljoona sodan takia tullutta ukrainalaista. Rajanaapurien kanssakäyminen on aikaisemminkin ollut vilkasta ja työvoima on liikkunut rajan yli. Kuvio meni kai suunnilleen niin, että puolalaiset lähtivät töihin Britanniaan ja ukrainalaiset tulivat heidän tilalleen töihin Puolaan. Nyt se kaikki on muuttunut – ensin tuli Brexit ja sitten tuli sota.

Puola, jos mikä, on saanut tottua siihen, että valtion rajat vaihtelevat ja väkeä kulkee suuntaan jos toiseenkin. Jostain luin määritelmän, että Puola on valtakunta, joka pitkän historiansa aikana on useinkin häipynyt näkyvistä ja sitten taas palannut ’maailman näyttämölle’, mutta aina hiukan eri paikassa kuin aiemmin. Välillä Puola on ollut suurvalta, joka on ulottunut Itämereltä Mustalle merelle, välillä se on jaettu kokonaan kappaleiksi kolmen naapurivaltionsa kesken, välillä se on aika paljon idässä, välillä se on taas siirretty satoja kilometrejä lännemmäs.

Historia onkin Puolassa jatkuvasti puheenaiheena – se ei ole jotain mennyttä, vaan koko ajan esillä olevaa. Puolalaisten identiteetti tarvitsee monien mielestä tarkistamista, pohtimista, rakentamista – ja riitelyäkin. Tässä oikeistokonservatiivit ovatkin viime vuodet olleet vahvasti muokkaamassa itselleen sopivaa, ’oikeaa puolalaisuutta’. Se tulee nyt hallituksen muutoksen myötä todennäköisesti jälleen hieman muuttumaan.

Puolalaista kirjallisuutta ei kovinkaan suurissa määrin suomenneta, mutta jotain sentään – ja valtaosan kaikesta suomennostyöstä tekee näemmä yhä Tapani Kärkkäinen, kuten 2017 blogissanikin totesin. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai puolalainen Olga Tokarczuk, jonka tuotantoa Kärkkäinen oli alkanut suomentaa jo 2004. Nobelin myötä Tokarczukin suomentaminen sai tietenkin vauhtia ja saataville on nyt tullut häneltä sekä uudempia että vanhempia teoksia.

Päätin nyt siis tutustua Olga Tokarczukin tuotantoon, jota kirjaston tarjonnassa olikin hyvin saatavilla. Valitsin kaksi romaania ja yhden novellikokoelman. Lukemisjärjestystä miettiessäni päätin lukea käsillä olevat kirjat siinä järjestyksessä, kuin Tokarczuk oli ne aikoinaan julkaissut. Jälkeenpäin totesin, että ehkä olisi kannattanut lukea novellit ensin, niin olisi ’tottunut’ Tokarczukin tyyliin ja hänen harrastamiinsa aiheisiin lyhyemmissä tarinoissa, eikä romaanin kanssa olisi mennyt aikaa sen pähkäilyyn, onko tämä kaikki unta vai tapahtuuko joku osa tästä kaikesta sittenkin ’oikeasti’.  Sen miettiminen kun osoittautui ihan turhaksi.

Aloitin romaanilla ’Päivän talo, yön talo’, jatkoin novellikokoelmalla ’Rumpujen kaupunki’ ja päätteeksi luin ’mysteeriksi ja oudoksi rikostarinaksi’ luonnehditun ’Aja aurasi vainajain luitten yli’ -kirjan.

 

Miten kummallisia ovatkaan jotkut ajatukset

Olga Tokarczukin ’Dom dzienny, dom nocny’ ilmestyi puolaksi 1998 ja Tapani Kärkkäisen suomennoksena ’Päivän talo, yön talo’ 2004.

Suomentajan hyödyllisessä esipuheessa Kärkkäinen selostaa kirjan tapahtumapaikan, eteläisen Puolan, Sleesian historiaa. Alue on aikojen saatossa kuulunut mm. Böömille, Itävallalle ja Preussille. Vuodesta 1871 se oli osa yhdistynyttä Saksaa, ja sen paikkakunnilla oli tietenkin vakiintuneet saksankieliset nimet. Toisen maailmansodan jälkeen 1945 siitä tehtiin osa Puolaa. Silloin esimerkiksi Breslausta tuli Wroclaw, Neurodesta Nowa Ruda ja Waldenburgista Walbrzych. Saksalaiset asukkaat pakenivat tai pakkosiirrettiin, ja tilalle tuotettiin puolalaisia idästä, jossa taas Neuvostoliitto oli liittänyt puolalaisia alueita itseensä.

Nyt Nowa Rudassa asuu kirjan kertoja, joka kuvailee yksityiskohtaisesti ympäristöään, sen maisemaa ja melkoisen omituisia asukkaita, mutta ennen kaikkea hän keskittyy monenlaisiin uniin. Sekä omiin, tavattoman pitkiin uniinsa, että alueen muiden asukkaiden uniin. Niitä hän löytää nettisivulta, koko maailman unien kokoelmasta. Monet ovat paikallisten asukkaiden unia, ja myös niiden, jotka ovat joskus historiassa siellä vaikuttaneet. Kummallisten tyhjästä ilmestyvien ja taas katoavien ihmisten tarinoita.

Välillä mennään käymään ihan oikeasti kaupungissa tapaamassa puuseppää tai tehdään puutarhatöitä, mutta sitten kerronta lipsahtaa taas jonnekin. Vuosisatojen taa, muinaiseen luostariin. Hirviötarinoihin. Sota-aikaan. Sodan jälkeiseen aikaan, kun ikänsä palatsimaisessa aatelistalossaan asuneet saksalaiset lähtevätkin äkkiä pois – toiseen, vähän pienempään palatsiin Baijeriin. Ja myöhemmin toiset saksalaiset, ei enää niin rikkaat, mutta kuitenkin hyvin toimeentulevat, käyvät paikkakunnalla bussilasteittain. Ottavat valokuvia tyhjistä tonteista tai vanhoista taloista, jossa puolalaiset nykyään asuvat. Uudet talot eivät heitä kiinnosta vähääkään. He kulkevat vanhalla niityllä. Hautausmaalla.

Ilman tietoa alueen historiasta nämäkin kertomuksen muruset jäisivät aivan irrallisiksi. Nyt kuvittelen ymmärtäväni ainakin vähäsen, mistä Tokarczuk kirjoittaa tai mihin hän viittaa. Onhan meillä suomalaisillakin kokemusta naapurimaahan tehdyistä bussiretkistä, joiden sisältönä on nurmettuneiden hautausmaiden ja tyhjentyneiden tonttien katselu ja niiden valokuvaaminen. Käydään katsomassa asioita, jotka ovat olleet elettyä elämää pienissä mustavalkoisissa valokuvissa, mutta jotka voi tavoittaa enää mielissä ja sukulaisten tarinoissa.

 

Lentokone täynnä napoleonleivoksia

Olga Tokarczukin novellikokoelma ’Gra na wielu bebenkach,’ ilmestyi puolaksi 2001. Tapani Kärkkäisen suomentamana se ilmestyi 2023 nimellä ’Rumpujen kaupunki’ ja kustantajana näkyy olevan Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry. Toiset Tokarczukit on kustantanut Otava.

Novellien tulkinnassa on apua tiedosta, että Tokarczuk on opiskellut psykologiaa ja toiminutkin psykologina ennen päätoimista kirjailijanuraansa. Varsovaan sijoittuvassa novellissa henkilöhahmot kärsivät selvästi psyykkisistä oireista, persoonallisuuden jakautumisesta tai muista häiriöistä, joihin minä-kertoja, psykologian opiskelija, reagoi ymmärrettävän selkeästi:’ Nyt Sinä lähdet sairaalaan, minä soitan auton’.

Mutta suurimmassa osassa novelleja näin ei käy, vaan monenlaiset kummalliset tapahtumat jäävät vaille ’normaalia’ selitystä. Ehkä maailman rumin nainen lapsineen saattaa todellakin löytyä virttyneenä muumiona jostain Patologisches Museumin kellarivarastosta. Tai oikein tiukan paikan tullen mieskin voi imettää. Tai koira voi viedä shakkinappulan tarkoituksella mereen.

Sleesiassa vain tuntuu tapahtuvan enemmän outoja asioita kuin muualla. Ne saattavat tietenkin olla myös unia, harhakuvia, pelkkiä kuulopuheita. Tai sitten ne ovat yksinkertaisesti ihmeitä. Kuka tietää?

 

Koira isännän portille nääntyy

Tokarczukin ’Prowadz swoj plug przez kosci umarlych’ ilmestyi puolaksi 2009 ja Tapani Kärkkäisen suomennos ’Aja aurasi vainajain luiden yli’ tuli markkinoille 2020.

Tämä teos oli kolmikkoni helppolukuisin. Tai sitten olin alkanut tottua Tokarczukin tyyliin.

Kirjan päähenkilönä on jo vähän vanhempi Janina, jolla on harmeinaan monenlaisia kipuja ja vaivoja. Sinnikkäästi hän kuitenkin yhä asuu outojen naapureidensa kanssa sleesialaisessa maalaiskylässä. Hän hoitaa talon lämmitykset, lumityöt, rännien korjaamiset ja monenlaiset tarvittavat ulkotyöt. Niin omassa talossaan, kuin monien varsovalaisten kesämökeissä, joiden talkkarina hän toimii. Päätyönään hän pitää kuitenkin kulttuuria: hän kääntää ystävänsä Dyzion kanssa puolaksi William Blaken runoja. Lisäksi hän tekee horoskooppeja – ilmeisesti uskoen niihin aivan tosissaan.

Sitten hänen äkäisenpuoleinen naapurinsa löytyy kuolleena. Janina ja toinen naapuri, Outolintu, osuvat paikalle – poliisillekin pitäisi soittaa, mutta syrjäkylällä ei ole matkapuhelinverkossa kenttää. Puhelimesta kuuluu aina vain naapurimaan, tsekkiläisen operaattorin ’puheen pajatusta’. Jotenkin asiat kuitenkin pitäisi saada hoidettua.

Aluksi tarina tuntuu kallistuvan humoristisuuden puolelle. Janinan ja hänen naapuriensa touhut vaikuttavat vähän hoopoilta. Janina mm. arvelee, että hänen naapurinsa on sairastunut vanhempien miesten yleiseen vaivaan: testosteroniautismiin.  Siinä mies eristäytyy, hänen puhekykynsä ja kommunikaatiotaitonsa heikkenevät. Enää vain työkalut, laitteet ja toisen maailmansodan historia kiinnostavat. Tuttu tauti?

Pikkuhiljaa tarina alkaa saada mystisiä ulottuvuuksia. Eläimet alkavat vaikuttaa yhä enemmän tapahtumien kulkuun. Kuolemia tulee lisää ja Janina on varma, että kyseessä on eläinten kosto.

Kirjassa toistuvat Tokarczukin usein käyttämät teemat. Kirjaa on luonnehdittu myös ’murhamysteeriksi’ ja voi sitä toki niinkin nimittää. Lukija ei kuitenkaan voi olla varma siitä, mikä tapahtui todella ja mikä menee ihmeen, unen tai kansanperinteen puolelle. Ei edes loppuratkaisussa.

 

***