perjantai 1. toukokuuta 2020

Rupisempaa rokokoota

Karanteenista on mukava karata vähäksi aikaa historian hämärään.

Valistuksen aika, vapauden aika, 1700-luku. Se kuulostaa hyvältä ja herättää minussa aina myönteisiä tunteita. Silloin tehtiin suuria löytöjä ja uudistuksia, muutettiin maailmaa, avattiin todellakin ’ovet ja ikkunat auki’ ja tuuletettiin pois uskonnollista ja yhteiskunnallista ummehtuneisuutta. Hienoa!

Estetiikkakin oli tuolloin valoisaa, vaaleaa, kevyttä, pastellivärejä, runsaan koukeroista, suorastaan ylenpalttisen koristeellista. Oli simpukan muotoa, oli medaljonkeja, oli kukka- ja lehvä aiheita, pastoraalisia niitty idyllejä. Puuteroidut kiharaperuukit, silkkitakit, röyhelöt, parfyymit. Ah, ihanaa.

Niin no. Tuollaista se oli, mutta ei tietenkään kaikilla. Valistusta myös vastustettiin paikoin ankarasti eivätkä sen suuret aatteet tuoneet pelkästään hyvää, vaan monin paikoin syyttömien veri virtasi valtoimenaan. Siro rokokoo ei myöskään koskaan ulottunut syrjäseuduille saakka.

Ruotsi, tai kuten meidän suomalaisten näkökulmasta on tullut tavaksi sanoa, Ruotsi-Suomi, oli jo 1700-luvun lopulla kutistumassa suuruutensa päivien jälkeen hyvinkin ’syrjäseuduksi’. Tukholman kuninkaanlinnassa hallinnut röyhelöinen Kustaa III kyllä koruompeli Ranskasta tuottamiensa rokokoo-kalusteiden keskellä, mutta jo muutaman korttelin päässä elettiin varsin koruttomasti.

Innostuin heti, kun käsiini sattui ruotsalainen dekkari, jolla oli ytimekäs nimi ’1793’. Joitakin vuosia sitten meilläkin esitetty ruotsalainen tv-sarja ’Anno 1790’ oli yksi suosikkejani ja tämä kirja näytti esittelytekstiensä perusteella liikkuvan hyvin paljon samoilla apajilla. Murhatutkimuksia ja muuta hämärää Tukholmassa, hiukan ’virallisen’ poliisityön ulkopuolella, sekä kaikkein ylhäisimpien että kaikkein alhaisimpien piirien parissa.

Minkälainen oli Tukholma vuonna 1793? Dekkarin takakannen mukaan se oli ’korruptoitunut, köyhä, sairas ja likainen, ja käymässä kohti historiallisen ankaraa talvea’. No jopas!

Aloin huvikseni pohtia, keitä muita Tukholmassa mahtoi dekkarihahmojen kanssa samoihin aikoihin liikkua?  Saisinko jostain kirjasta ’toisen näkökulman’ tai mahdollisesti vahvistusta ajankohdan kuvaukselle?

Tietokannoista nousi esiin kirjailija Carl Jonas Love Almqvist, joka oli itse syntynyt juuri vuonna 1793 ja kirjoitti nelisenkymmentä vuotta myöhemmin kirjan ’Kuningattaren jalokivikoru’, joka on ’romantisoitu kertomus tapahtumista juuri ennen 1792 kuninkaan murhaa, ja sen aikana ja sen jälkeen’. Loistavaa, tämä tarina sopii ajankohtaan!

Minkä löytäisin vielä kolmanneksi? Bellmanin, tietenkin! Ernst Brunnerin kirjoittama elämäkerta ’Malja tomullesi’ kuvailee, kuinka Ruotsin kansallisrunoilija ja lauluntekijä Carl Michael Bellman ehti hetken aikaa nauttia Kustaa III:n suosiotakin, mutta enimmäkseen eli hilpeän kurjaa elämäänsä ’velkojien ja syöpäläisten ahdistelemana Tukholmassa’ ja kuoli 1795.

Lähdeviitteitä ei yhdessäkään kirjakolmikostani esitetä, vaikka taustatutkimusta on aivan vakavasti tehty. Fiktiota ja faktaa siis iloisesti sekaisin ja limittäin ja lomittain, löyhkäävästä ja parfymoidusta Tukholmasta, olkaa hyvät!


Pahuuden ketjun voi katkaista


Kirjailija Niklas Natt och Dag sai Ruotsin Dekkariakatemialta Vuoden esikoisteoksen palkinnon kirjastaan ’1793’ vuonna 2017. Tämän uuden kirjailijan nimi jää kertaheitolla mieleen, sen verran erikoinen on aatelinen sukunimi Natt och Dag. Suomeksi dekkari saatiin Kari Kosken kääntämänä 2018.  Nyt Natt och Dag on saanut julki jo toisenkin kirjansa, nimeltään, kas vaan,’1794’, joka on juuri ilmestynyt myös suomeksi.

Television ’Anno 1790’ väikkyy pitkään mielessäni, kun kirja alkaa. Asetelmassa on monia yhtymäkohtia: erityistehtävää tarjoava poliisipäällikkö, ’koskemattomiin’ korkeisiin piireihin viittaavat vihjeet, päähenkilön apulaisena ja siveyspoliisina toimiva, pelkällä paloviinalla elävä raakki, nykykielellä sota-invalidi, ja koko tarinan päähenkilönä tavallista enemmän ’oppinut’ ja filosofiaan vakavasti suhtautuva ’ulkopuolinen’.

Natt och Dagin lainoppinut Cecil Winge on kuitenkin surullisempi ja synkempi hahmo kuin tv-sarjassa poliisipäällikön vaimolle sydämentykytystä aiheuttanut komistus. Wingen oma elämä on luisumassa kohti loppuaan ja hän on menettänyt jo melkein kaiken; osan omasta päätöksestään, osan olosuhteiden pakosta.

Kirja on todellinen lian, kurjuuden ja kaikenlaisen saastan sinfonia. Tukholman Södermalmissa sijainnut Fatbur -järvi, tai ehkä lampi, oli koko alueen jätteiden kaatopaikka ja avoviemärien valuma-allas. Sen ällöttävyys kuvataan niin tehokkaasti, että lukijalle alkaa nousta oksennus kurkkuun. Sieltä löyhkäävästä kuplivasta moskasta yksikätinen raakki onkii pahoin murjotun ruumiin ja tarina alkaa.
Kantotuolit ovat jo 1793 melko lailla menneet pois muodista. Siksi onkin huomionarvoista, että sellainen kapistus on vielä nähty juuri edellisenä iltayönä Fatburenin rannalla. Winge ja raakki-Cardell ryhtyvät vaaralliseen rikoksen selvitystyöhön ja kohtaavat toinen toistaan yököttävämpiä olosuhteita ja kammottavampia ihmisiä.

Pahuus ja kurjuus vain tiivistyvät tarinan edetessä, samaan tahtiin kuin ennätyskylmä talvi pahenee. Välillä alkaa epäilyttää, että Cardell ehtii kuolla viinaan ja Winge keuhkotautiin, ennen kuin juttu selviää. Sehän olisi sietämätöntä. Juttu saa kyllä päätöksen, joka on lähes ilahduttavan ’erilainen’. Se jättää sittenkin pienen toivon säteen, ainakin koko ihmiskuntaa ajatellen. Kyllä Natt och Dag on palkintonsa ansainnut. 


Viattomuus ja arsenikki, valkoisia molemmat


’Drottningens juvelsmycke’ ilmestyi vuonna 1834 eli kirja on jo runsaat 180 vuotta vanha!
Minulle se ja sen kirjoittaja C.J.L Almqvist olivat ennestään tyystin tuntemattomia, mutta nyt asiaa hiukan selviteltyäni huomaan, että kyseessä on omana aikanaan varsin kuuluisa hahmo, jota sekä ihailtiin että paheksuttiin. Häneen ottivat meillä kantaa niin Runeberg kuin Topeliuskin. Kirjailija Almqvist livisti lopulta Amerikkaan, sillä häntä epäiltiin velkojansa myrkytys yrityksestä. Minulla oli luettavana Antero Tiusasen käännös ja tämä ’Kuningattaren jalokivikoru’ on painettu vuonna 2001.

Ikäisekseen kirja on uskomattoman ’moderni’ sekä rakenteeltaan että sisällöltään. Se koostuu eri henkilöiden ristikkäisistä kertomuksista, nopeista kohtauksista, kirjeistä ja asioita kommentoivan kertojan selityksistä.

Aika paljon jää kuitenkin kertojaltakin selittämättä, sillä salaperäinen Tintomara tai Tournerose tai mikä hän olikaan, ei ollut välttämättä aivan tästä maailmasta. Hän tekee kiehtovan ilmaantumisen oopperanaamiaisiin ja kuningas Kustaa III:n murha-illan tapahtumiin. Sen jälkeen hän onnistuu piileskelemään monessa eri paikassa ja tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen, jonka hän kohtaa. Hän voi olla yhtä hyvin nainen, joka lumoaa miehet tai nuori mies, jota kaiken ikäiset naiset haluavat suojella. Androgyyni Tukholmassa jo 1790-luvulla!

Almqvist eli ja kirjoitti 1800-luvun alkupuolen Tukholmassa, vielä hyvin lähellä todellisia vuoden 1793 tunnelmia. Hänen Tukholmansa ei kuitenkaan ole mitenkään saastainen eikä likainen. Ehkä se lika oli hänestä vain ’ihan normaalia’, eikä siitä ollut mitään syytä kirjoittaa. Kaamea Fatbur-lampikin oli todellisuudessa yhä olemassa: se täytettiin vasta 1860-luvulla, kun paikalle alettiin rakentaa eteläistä rautatieasemaa.


Onko hautakuoppa liian syvä? Niinpä niin, ota ryyppy hyvä…


Ruotsalainen tunnettu kirjailija Ernst Brunner julkaisi ’Fukta din aska’ teoksensa 2002 ja suomeksi ’Malja tomullesi’ ilmestyi Markku Mannilan suomentamana 2004. Kirjan alkulehdillä todetaan, että se on ’ C.M.Bellmanin elämä alusta loppuun’ mutta kuitenkin ’romaani’.

Jokaiselle, joka on yhä edelleen hyvin suosittuja Carl Michael Bellmanin lauluja kuullut, on tullut tutuksi tämä rosoinen, köyhä, likaisissa kapakoissa ja huorataloissa resuava laulaja, joka nostaa maljoja ja riimittelee hilpeitä säkeitä. Välillä ihaillaan luonnon kauneutta, kukkia ja kimaltelevia aaltoja ja nautitaan lähteellä viinistä tai Ulla Winbladin suloista. Välillä muistellaan keuhkotaudin runtelemien ystävien kanssa juuri hautakuoppaan kipattua seurueen jäsentä.

Kirja alussa Bellman syntyy paremmista lähtökohdista kielivässä toisen kerroksen huoneessa, jossa on sininen kaakeliuuni. Hänen isän puoleinen isoäitinsä oli varakas ja siksi pikku Carl Michaelin elämän alkuvuodet suuren kivitalon sivurakennuksessa ja lähellä äidin vanhempien pappilaa olivat melko huolettomat. Kouluunkin hänet laitettiin.

Isoäidin kuoltua talo menee myyntiin ja omaisuus jakoon. Alkaa sosiaalinen luisu ja perhe muuttaa useita kertoja, aina vain pienempään ja matalampaan asumukseen. Täysiä yöastioita kipataan oven pieleen, nurkissa on talvella härmää, huonekalut rajoittuvat lutikkaiseen sänkyyn. Bellmanin äiti on alituiseen raskaana, kaikkiaan 21 kertaa. Keskenmenojen ja lastentautien jälkeen sisaruksia on elossa seitsemän ja aikuisuuteen heistä elää neljä tai viisi. Aikuisuuskin alkaa varhain, sillä sisaret naitetaan jo 15-vuotiaina, jotta heidät ruokkii joku muu.

Carl Michael huomaa jo varhain lapsena, että hän osaa hauskuuttaa ihmisiä. Hän laulelee, imitoi, kertoo vitsejä, matkii eläimiä, ihmisiä ja kaikenlaisia ääniä. Hän yrittelee aikuisena työntekoa monissa pikku viroissa; tuttavien avulla hän pääsee tullikirjuriksi ja ties miksi kansliavirkailijaksi. Vähän aikaa hän on jopa hovisihteeri, kun kuningas Kustaa III pitää siitä, että hän laulelee ylistyslauluja kuninkaalle, mutta eniten kuitenkin siitä, että hän matkii eläinten ääniä. Silti mikään toimi ei tuota edes sen vertaa, että hän pysyisi kunnolla leivässä.

Hänen laulunsa raikuvat kapakoissa ja ne tunnetaan, mutta niiden tekijänoikeuksia ei tuohon aikaan voinut valvoa. Tekstien ja nuottien painattamisesta ja myymisestäkään ei synny kunnon ansioita. Vikaa on varmasti myös ’elämänhallinnassa’; hän ryyppäilee, vippaa toisille ja lainaa jatkuvasti toisilta päätyen lopulta joksikin aikaa todelliseen ja kurjaan velkavankeuteen.

Niinpä niin…Syöpäläiset järsivät päänahkaa peruukin alla, keuhkotauti repii rintaa ja kengät ovat rikki. Mutta sitra (tosiaankin sitra! Luulin, että Bellmanin soitin oli luuttu, mutta kirjaa puhuu sitrasta) on taas saatu panttilainaamosta takaisin ja ajatuksista pulppuaa uusia hauskoja riimejä, joten Bellman lähtee jälleen kerran kierrokselleen. Ehkä joku tarjoaa… Sitä paitsi juhlaan on syytä siksikin, että kurjuuden keskellä hän on saanut uuden, hienon takin. Se on kirkkaan keltainen.


***

2 kommenttia:

Mai Laakso kirjoitti...

Aika hauskan trilogian olet lukenut, tosin eivät ole samaa sarjaa. 1793 on saanut jo uuden kirja 1794. Jostakin syystä tuo ensimmäinen vuosiluku on ollut todella suosittu kirjan nimi, sillä kirjaston verkkosivu useamman kirjavinkin, kun naputtelin kyseisen vuoden. 1793 oli sen verran hyvä historiallinen dekkari, että aion jatkaa sen parissa.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos jälleen mielenkiintoisesta lukuvinkistä. Nordic noir tekee luullakseni 1700-luvusta raikkaamman verrattuna esim.mielestäni hieman tylsistyttävään Moliereen, jota koulussa ainakin omana aikanani luetutettiin,vaikka likaisuus nouseekin teoksissa ilmeisesti enemmän tai vähemmän esille.