Kotimaista parhaimmistoa

Suomi on ruotsalainen tai venäläinen tai metsäläinen; tai kaikkea niitä yhtä aikaa.

Suomalaisuuden erilaisia osatekijöitä on etsiskelty viime vuosina useammastakin suunnasta. Minun mielestäni Suomi voisi yhteiskunnallisesti katsoen ihan hyvin olla ruotsalainen provinssi; niin paljon koen arvojen, hallinnon ja elämäntapojenkin samankaltaisuutta länsinaapurin kanssa. Idästä on tietenkin saatu henkiseen rakenteeseemme muutamia pikantteja mausteita, kuten esimerkiksi musiikkimaku.

Merkittävin yksittäinen asia suomalaisuudessa minulle on kieli. Tämä oma omituinen mongerruksemme, joka kaikkien ihmetykseksi ei vain suostunut häviämään, vaikka olimme vuosisatoja muiden vahvempien ympäröiminä ja hallitsemina. Kieli on suomalaisuudessa niitä harvoja tekijöitä, joka ei ole suora kulttuurilaina mistään muualta.

Viime aikoina on herätelty huolta siitä, että suomi saattaa taantua jälleen vain puhekieleksi ja ’kyökkisuomeksi’, kun yliopistojen ja korkeakoulujen opetusta ja tieteellisiä julkaisuja on alettu yhä enemmän toteuttaa vain englanniksi. Ehkä suomenkielinen ’yhteenveto’ kannattaisi tosiaankin määrätä joka aineessa pakolliseksi, jotta kaikenlaisten käsitteiden, asioiden ja havaintojen ilmaiseminen myös suomeksi pysyisi jatkuvasti mahdollisena.

Kielen kannalta on tärkeää, että maailman kirjallisuutta koko ajan käännetään suomeksi. Vielä tärkeämpää tietenkin on se, että kirjallisuutta kirjoitetaan suomeksi; että suomen kielellä siis alkujaankin ajatellaan.

Kirjallisuuden erilaiset ehdokaslistat ja palkinnot ovat enimmäkseen markkinoinnin apuväline; loistavaa kirjallisuutta voi hyvinkin löytyä niiden ulkopuolelta. Ne antavat kuitenkin hyvän ensiavun tarjontaan tutustuvalle: vinkin, että näistä kannattaa aloittaa! Siksi kokosinkin tämänkertaisen kolmikkoni suomalaisista palkintokirjoista: esikoiskirjapalkinnon voittaja, Finlandia-palkinnon voittaja ja Runeberg-palkinnon voittaja.

Neiti ei halua helmenharmaata

Esikoiskirjalle jaettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti viimeksi Eeva Turunen kirjallaan ’Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa’ (2018).

Kirjassa on seitsemän erillistä kertomusta, joita voinee nimittää novelleiksi. Jotkut niistä ovat yhtä pötköä ilman välimerkkejä kirjoitettua ’tajunnanvirtaa’, joka voi kai olla myös runoa, ja rivien tai rivivälien muodostamia visuaalisia kuvioita.

Eeva Turunen on hieman yli kolmikymppinen arkkitehti, joka on esikoiskirjaa aiemmin julkaissut yhden monologinäytelmän. Päänsisäisiä ajatuksia, luuloja, ahdistuksia ja muisteloita ovat esikoiskirjan novellitkin tulvillaan.

Kertomusten henkilöillä ei ole nimiä, vaan ajatuksiaan setvivät esimerkiksi Neiti N, Neiti K tai Neitiherra, joka täyttää 29. Neiti U oli ihmissuhdehistoriassaan tavannut peräti merkillisiä poikia, mutta muutoin pohdintojen kohteet ovat naisia. Tyttöystäväni, entinen tyttöystäväni, entisen naiseni nykyinen tyttöystävä. Kertomuksista yksi, ’Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata’ viittaa sisältönsä puolesta kirjoittajan arkkitehtitaustaan. Siinä on kyse työväenopiston peruskorjauksesta ja siinä syntyvistä ’intressiristiriidoista’.

Turusen tekstiä on varsin helppo lukea, sillä se pysyy kuitenkin ’järjellisissä’ kantimissa, vaikka välillä leijuukin ilman välimerkkejä. Alituisen itsetutkiskelunkin jaksaa kyllä, sillä havainnot ja näkökulmat ovat hauskoja.

Niitä ei liene varta vasten tehty ’huumoriksi’, mutta sellaisiksi ne monesti kääntyvät. Tai ehkä se riippuu lukijan mielentilasta..toista voi joku tilanne ahdistaa, toista alkaa naurattaa. Joissakin kohdin teksti toi minulle mieleen Sinikka Nopolan, jonka hahmot usein varustautuvat suorastaan pikkutarkasti kaikenlaisten asioiden varalle, ’ettei sitten jää kellekään mitään sanomista’.

Tiedonjanon ja oppimisen ylistys

Jo toista kertaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirjallisen taivaamme ’kiintotähti’ Olli Jalonen on sijoittanut kirjansa ’Taivaanpallo’ (2018) tapahtumat ajallisesti kauas 1600-luvun lopulle ja maantieteellisesti kauas eteläiselle Atlantille, Saint Helenan saareen.

Sattumoisin tulin juuri muutamaa viikkoa ennen kirjan lukemista katsoneeksi YouTubesta matkailuvideon Saint Helenalta. Yhä nykyäänkin tämä Britannialle kuuluva saari on syrjäinen ja eristyksissä. Postilaiva sentään kulkee säännöllisesti Etelä-Afrikasta, mutta suunnilleen vain kerran kuukaudessa. Lentokenttäkin nykyään on, mutta kiitorata on lyhyt ja tuuliolosuhteet sellaiset, että suurta kaupallista käyttöä ei ole odotettavissa. Eniten kuuluisuutta saari on tietenkin saanut toimimisestaan Napoleonin karkotuspaikkana vuodesta 1815 alkaen.

Jalonen aloittaa tämän klassisen ’nuoren pojan kehityskertomuksensa’ vuodesta 1679, jolloin kuuluisan brittiläisen tähtitieteilijän ja fyysikon, Edmond Halleyn, käynnistä saarella on kulunut vuosi. Saarella asuva maanviljelijäperheen pieni poika, Angus, on päässyt tarkkailemaan lintuja ja vähän tähtiäkin Halleyn ’oppipoikana’, eikä unohda sitä enää koskaan.

Angus haluaa oppia. Hän haluaa tulla kaikessa samanlaiseksi kuin herra Halley, mikään vähempi ei riitä. Paikallinen pastori pystyy opettamaan lukemista ja laskemista poikkeuksellisen innokkaalle oppilaalleen, mutta se on vain alkua. Raamatun tekstien pänttäys ei sammuta tiedonjanoa.

Olot saarella käyvät yhä hankalammiksi. On paljon väkivaltaa, taikauskoa, uskonnollista lahkolaisuutta. Pieni Angus huomaa, etteivät hänen leskiäitinsä ja lahkolaisten keskuudessa epäsuosittu pastori pysty enää kunnolla suojelemaan edes hänen ja sisarusten henkeä, mistään enemmästä opin tarjoamisesta puhumattakaan. On päästävä saarelta pois.

Voimallinen tahto siis vie tämänkin pojan ruipelon, jos nyt ei läpi harmaan kiven, niin yli myrskyävän Atlantin. Lopulta monien suurten vaikeuksien jälkeen hän tosiaankin on Lontoossa, Edmond Halleyn apulaisena, ja tekee omin päinkin tieteellisiä kokeita. Jalonen lopettaa kirjansa komeasti Anguksen sanoihin Halleysta: Ihmisestä näkee, että mitä tahtoo, niin sitä kohti. Minäkin tahdon.

Lukijakin tuntee hiukan ylevöityvänsä.

Meno on kuin Sömnössä

Silmäni tahtoivat nähdä kirjan kannessa komeilevan nimen koko ajan ’Strömsö’ ja siinä näkyi jotain kukkiakin..puutarhavinkkejä, kenties?

No ei, todellakaan ei. Heikki Kännö sai tällä kirjallaan ’Sömnö’(2018) tämänkeväisen Runeberg-palkinnon. Kännö on minulle ennestään tuntematon kirjailija; hän on turkulainen kuvataiteilija ja julkaissut yhden kirjan tätä aiemmin, kertovat esittelytekstit.

Olipa hengästyttävä kirja! Kerronta imaisi mukaansa heti alusta lähtien. Kaikki tapahtui ensin Ruotsissa ja henkilöt tuntuivat tutunoloisilta ’tukholmalaishipstereiltä’; on moderni pintaliitäjä kirjailija, joka analysoi edesmenneen taiteilija Werner Bergerin tuotantoa. Sitten hän päättää tehdä Bergeristä vielä perusteellisen sukuselvityksen ja elämäkerran, jotta ymmärtäisi paremmin ’mistä kaikki kumpuaa’ ja ’mitä Sömnössä oikein tapahtui’. Sömnö oli taiteilijan mökkisaari.

Tarina lähtikin sitten aivan mahdottomaan liitoon. Kirjasta olisi saanut varmaan neljä tavanomaista romaania, mikäli kustantaja olisi halunnut maksimoida tuoton: joka syksylle uusi jatko-osa Bergerien saagalle. Suvun esi-isät ja -äidit olivat kaikki melkoisia veijareita, ja heidän vaiheensa ulottuvat Wienistä Kongoon ja Pariisista Leningradiin. Lopulta he sitten päätyvät elämään hyvin toimeentulevien huvilaelämää Ruotsiin.

Jossain vaiheessa mietin, mahtaako Kännö kirjoittaa itsensä umpikujaan kaikkien näiden rönsyävien tyyppien kanssa, mutta ei. Hänellä on mainio konsti: hän myöntää heti, että luultavasti tämä tai tuo henkilö valehtelee, tai että tämä ja tämä tuskin voi pitää paikkaansa, koska henkilön pitäisi olla silloin jo 127-vuotias, mutta ei se menoa haittaa. Etenkään, kun mukana on paljon esoteerisiä uskomuksia ja kokemuksia; kuolleet eivät välttämättä lakkaa puhumasta ja reaalimaailman tapahtumia voi muuttaa esimerkiksi maalaamalla ne tauluun sellaisina, kuin niiden haluaa olevan.

Sellainen voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Sitä voi myös pohtia jonkun gurun lahkossa aivan vakavissaan: mitä on Taide isolla teellä ja mitä se ilmentää? Elämänvoimaa? Perimmäistä vitaalisuutta?  Mutta jos taas ei pysty ottamaan näitä tosissaan, tulee mieleen, että jaahas, jälleen näitä tyyppejä, vanhenevia äijiä, jotka hörppivät vaikka omaa spermaansa ikuista nuoruutta metsästäessään. Wagner vaan pauhaamaan taustalle.. se on niin taiteellistakin.

Tässä kirjassa en totta totisesti pystynyt arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun aloin jo vähän väsähtää näihin ’morsiamesi onkin sisaresi’ ja ’sun isäs ei oo isäs vaikka luulee niin’ paljastuksiin, Kännö tuo piristävästi näyttämölle uudestaan alussa lyhyesti esiintyneen tyypin, Per Erikin.

Olin unohtanut hänet jo kaikkien näiden Bergerien keskellä. Hän ei kuulu sukuun, mutta on vain niin perusteellisen kiero niljake, että ei mitään rajaa. Toisaalta tuntuu, että juuri hänet on oikeasti tavannut, joskus.

Nyt täytyy ilman muuta etsiä luettavaksi se Kännön ensimmäinen kirja!

***