keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Huumoria sivistyksen sivumaulla

Suomen kirjastoissa jonotetaan nyt vimmaisesti alkuvuoden suursuosikkia; Minna Lindgrenin kirjaa ’Vihainen leski’. Ruuhkaisimmilla paikkakunnilla oman lukuvuoron voi odottaa tulevan jo adventtina.

Ymmärtäähän sen – tarjolla olevan alituisen tappamisen, uskonnollisten yhteisöjen ahdistuksen, maailmanlopun ennustusten ja kaikenlaisten sairaskertomusten tulvassa huumoria lupaava kirja tuntuu erittäin houkuttelevalta. Kaiken lisäksi nyt on kyse ’naishuumorista’ - mitä ikinä sellainen voikaan olla -  siis Arto Paasilinnan feminiinisestä vastineesta, kehuvat markkinointitekstit.

Arto Paasilinnan muistan kyllä: olen niin varttunutta ikäluokkaa, että hänen ensimmäisiä menestysteoksiaan luetettiin minulle lukiossa. Sittemmin luin hihitellen oma-aloitteisestikin muutaman, kunnes hänen toistamansa kaava tuli liian tutuksi. Kirjoissa oli eri tavoin anarkistisesti käyttäytyvä myöhäisessä keski-iässä oleva mies, joka lähti aina jonkinlaiselle uskomattomalle kiertomatkalle tai suoritti muuten jonkun epätodellisen urakan. Tälle kotikutoiselle James Bondin ja Mustanaamion risteytykselle onnistui kaikki ja hän sai myös osakseen nuorempien naisten huomiota; muutakin, kuin kyynisen huomautuksen ’Ja mitäs se vaari siinä vonkaa?’.

Mutta entäs tämä Lindgren? Nyt on korkea aika tutustua häneen laajemmin.
Minna Lindgren on nimenä ja äänenä tullut minullekin tutuksi jo vuosia sitten. Hän on nimittäin toiminut pitkään Yleisradiossa klassisen puolen musiikkitoimittajana, kunnes siirtyi erinäisten uudelleen organisointien ja yt-kierrosten jälkeen free lanceriksi. On hän vilahdellut televisionkin puolella ainakin konserttien esittelijänä ja kommentoijana. Hänen musiikkia ja muusikkoja esitelleet radiopakinansa olivat ja ovat teräviä ja hauskoja. Niistä voi siis jo aavistaa jotakin hänen kirjojensa tyylilajista.

Kirjoittajana törmäsin Lindgreniin ensi kerran vakavammissa merkeissä; luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänen pitkän ja paljon keskustelua herättäneen artikkelinsa byrokraattisista vaikeuksista, joihin hänen isänsä joutui halutessaan kuolla oman hoitotahtonsa mukaisesti. Artikkeli tuotti Lindgrenille lopulta Bonnierin suuren journalistipalkinnon.

Tässä vaiheessa Lindgren ilmeisestikin joutui/pääsi tutustumaan perin pohjin suomalaiseen vanhustenhoitoon ja nämä kokemukset varmaankin johdattivat hänet kirjoittamaan Ehtoolehto-sarjan. Kolme humoristista, vaikkakin kai tragiikan rajamailla käyvää kirjaa tapahtumista vanhainkodissa /palvelutalossa/toimintakeskuksessa, tai millä nimellä niitä nyt kutsutaankaan. Ymmärtääkseni kirjat ovat olleet erittäin suosittuja ja ne ovat pohjustaneet tämän uusimman kirjan valtaisaa ennakkosuosiota.

Valitettavasti olen ’Kvartetti’ -näytelmän käynnistämän ’muistisairaat toilailevat vanhainkodissa’ buumin pyörteissä nähnyt jo liikaa vastaavia näytelmiä ja lukenut yli tarpeen kirjoja tästä ja sitä sivuavista aiheista. Olen pannut kaiken tällaiseen viittaavankin henkilökohtaiseen boikottiini. Tämä johtuu siis minusta, ei Lindgrenistä, mutta en lue Ehtoolehto -kirjoja.

Siksi valitsinkin ’Vihaisen lesken’ lisäksi tämänkertaiseen kolmikkooni Minna Lindgreniltä kirjat ’Sivistyksen turha painolasti’ ja ’Sinfoniaanisin terveisin’.


Vapauden kaiho


’Vihainen leski’ (2018) tuo mieleen oitis vastinparin ’Iloinen leski’; tuota kepeää flirttiä, samppanjaa ja tarttuvia tanssisävelmiä pursuavaa operettia lienee musiikkitoimittaja Lindgrenkin ainakin aavistuksen ajatellut kirjaa nimetessään.

Tämän kirjan leski on kylläkin operettisankaritarta vanhempi, yli 70-vuotias, mutta yhä suhteellisen hyvässä kunnossa ja todellakin vihainen. Ihan syystä.

Ulla-Riitta, eli Ullis, on taloudellisesti hyvin pärjännyt hammaslääkäri, jonka koko elämä on kulunut muille mieliksi olemiseen. Ensin omille vaativille vanhemmille, sitten tympeäksi osoittautuneelle aviomiehelle, karsealle anopille ja vaivalla hankituille nyrpeille lapsille. Pisteenä iin päälle tuli miehen halvaantuminen ja kymmenen vuoden ympärivuorokautinen omaishoitajuus: ei suuresta rakkaudesta vaan pyytämättä ja yllätyksenä, hämmennyksestä, tilanteen vaatimuksesta ja uhrautumisen tottumuksesta.

Hän on vielä sitä sukupolvea, jolle tällainen käytös on ominaista, kuten tutkija Heli Vaaranen juuri hiljattain kolumnissaan kirjoitti. Nyt pari-kolmekymmentä vuotta itseään nuorempien kanssa pariutuvat eivät taatusti tällaista tule kokemaan.

Lindgren kuljettaa juonikuviossaan vuorotellen Ulla-Riitan sisäistä monologia ja ulkoisia tapahtumia. Vihdoin ulkomaailmaan ja vapauteen päässyt leski koettaa muutaman, yllättäen vielä elossa olevan ystävättärensä kanssa ottaa ilon irti ’senioreille’ suunnatuista huvituksista ja harrastuksista. Näissä kohdin tapahtumien kulku tuo kyllä mieleen paasilinnamaisen liioittelun, mutta humalainen vanha nainen on, jos mahdollista, vieläkin herkempi romahdukselle kuin humalainen vanha mies. Raja vauhdikkaan ja menevän juhlijan ja säälittävän juopon välillä on ohut.

Varsinainen tekstin mehukkuus onkin Ulla-Riitan sisäisessä puheessa. Siinä hän antaa tulla todellakin tuutin täydeltä kaikelle sille, mikä häntä on elämässä kalvanut. Ansaitun osansa saavat myös jo keski-ikäiset lapset, joille äidin tarjoama palveluautomaatti tuntuu menneen nyt jotenkin epäkuntoon.

Nauroin ja tyrskin monta kertaa ääneen Ulliksen purkauksia lukiessani. Hän ei ole kaikesta selviytyvä supersankaritar eikä ryhdy mihinkään epäuskottavaan eikä ylettömään, mutta hän ottaa oman elämänsä omiin käsiinsä, viimein loppusuoralla. Vaikka hän onkin varsin vihainen, hänestä on helppo pitää ja hänelle haluaa toivottaa onnea ja hyvää loppuelämää.


Kohtipäispuhuja ja sinekyyri


’Sivistyksen turha painolasti’ (2011) on sanakirjasta kirjoitettu kommenttisanakirja. Siinä Minna Lindgren käy läpi Väinö Hämeen-Anttilan yksinään kirjoittamaa opusta ’Uusi tietosanakirja’, jonka osa A-Hiawatha ilmestyi vuonna 1928 ja loppuosa Hibbing-Öölanti vuonna 1932. Kirjan kieli ja sanavalinnat ovat aikakautensa mukaisia ja jo sinällään varsin hervottomia.

Kun Lindgren valikoi käsittelyynsä aina muutaman sanan sieltä täältä ja lisää niihin omat huomionsa, mielleyhtymänsä ja omiin kokemuksiinsa liittyvät kommenttinsa, tulee tästä ’turhanpäiväisen tiedon’ ilotulituksesta aivan mainiota luettavaa.

Kohdasta ’agnaatit’ eli sukulaiset isän puolelta, ja siihen liittyvästä viitteestä ’kognaatit’ eli sukulaiset äidin puolelta, Lindgren pääsee kommentoimaan omaa perhettään, jossa : äidin mielestä sukurakkaus on vilpitöntä välittämistä, jonka lämpimässä piirissä voi olla varma, että kaikki pitävät pieruvitseistä ja ymmärtävät, miten raskasta on puhdistaa arkihopeita. Isän mielestä taasen sukurakkaus on vitsaus, jonka kautta yritetään ilmaista jollain tavalla positiivisessa valossa sellaisia asioita kuin nepotismi ja narsisimi. Mitä enemmän tätä Lindgrenin kommenttia mietin ja analysoin, sitä enemmän pidän siitä. Tismalleen!

Lindgren kommentoi tämän tästä myös työpaikkaansa Konttoria, eikä kertaakaan nimeltä mainiten Yleisradiota. Tämä liene joku juridinen juttu, tai sitten vain huumoria, mutta joka tapauksessa riveistä ja niiden väleistä voi lukea yhtä sun toista tuon laitoksen tilanteesta vuosituhannen alkupuolella. Kun toimittajilla ei ole enää pomoja, vaan konsulttiselvitysten perusteella rakennetuilla Osaamiskeskuksilla on Asiakkuuspäälliköt, jotka hyväksyvät tai hylkäävät toimittajien heille ostettaviksi tarjoamia Hankkeita.

Tätä sanakirjaa voi lukea epäsäännöllisesti, kohdan silloin toisen tällöin, eikä putoa kärryiltä. Sanojen pyörittelystä, merkityksistä ja niihin liittyvistä kulttuurisista yhteyksistä kiinnostuneelle kirja antaa todella paljon hupia. Jääkö sanoista ja merkityksistä jotain mieleen pidemmäksi aikaa – sitä en tiedä.

Kohtipäispuhuja on muuten Hämeen-Anttilan mukaan yhtä kuin improvisaattori, toiselta nimeltään tilapäissepittäjä. Sinekyyri puolestaan on ’palkkatoimi, johon ei sanottavasti kuulu töitä’. Niitä kai oli olemassa sanakirjan ilmestymisaikaan 1930-luvun alussa…Nyky-Suomesta ne ovat kadonneet, niin kuin suuri osa muunkinlaisista työpaikoista.


Kirpeitä kirjeitä soitosta


’Sinfoniaanisin terveisin’ (2014) koostuu Minna Lindgrenin ja tamperelaisen tutkijan ja tietokirjailija Olli Löytyn kirjeenvaihdosta. Ideana on, että rockiin kyllästynyt Löytty haluaa tehdä tutkimusmatkoja hänelle vieraaseen klassisen musiikin maailmaan ja kyselee opastusta ja ’tyhmiä kysymyksiä’ klassisen puolen läpitunkemalta musiikkitieteilijä Lindgreniltä.

En tiedä, ovatko kirjeet aitoja vai ’näyteltyjä’. Ensin ne tuntuvat liian kohteliailta; kumpikin vain kiittelee toinen toistaan ’uskalluksesta sukeltaa uuteen asiaan’ ja ’opastamisen vaivannäöstä’. Toinen vakuuttaa pitäneensä sittenkin kirkumiselta ensin tuntuneesta Cecilia Bartolin laulusta ja toinen peesaa, että kyllähän Bob Dylaninkin ääntelyssä sävyjä on, tavallaan ainakin.

Vihdoin teksteihin syntyy jotain jännitettä, kun osapuolet huomaavat kokevansa ns. musiikkikasvatuksen melkoisen eri tavalla ja sittenkin, kaikesta kohteliaasta vakuuttelusta huolimatta, arvottavansa eri musiikin lajeja eri perustein. Lukija, joka ei samaistu kumpaankaan kirjoittajaan, koettaa löytää argumenteista ja mielipiteistä jotain tiedonmurusia ja virkistäviä uusia näkökulmia. Onneksi niitä löytyy!

Lindgren selostaa, kuinka länsimaisen klassisen musiikin säveltämisessä ja esittämisessä on tavattomasti ’konventioita’, määrättyjä tapoja ja määrättyjä kaavoja, joita nyt ’vain täytyy noudattaa’, kunnes joskus jostain tulee taas joku niin ’suuri guru’, että hän saa muutettua ne kaikki. Sinfonioissa on oltava neljä osaa ja konsertoissa on oltava kolme osaa ja niin edelleen ja niin edelleen.  

No niin, tätähän minäkin olen tykönäni ihmetellyt, että miksi Mozartin klarinettikonsertossa on se alkuosa tilulii ja lirularu, ja taas se loppuosa pimpelipompeli, joita kumpaakaan en millään jaksa kuunnella, vaan harppaan aina siihen iki-ihanaan keskiosaan, adagioon, jonka aikana olen aina kuin halvaantuneena, leijumassa taivaisiin. Kun joku on pystynyt luomaan jotain noin kaunista, miksi siihen pitää liittää väkisin nuo joutavat lisukkeet.. Siksi, koska niin pitää olla. Konserton on oltava nopea-hidas-nopea.

Kiinnostava oli myös kirjoittajien erilainen näkemys soittamisen ’luovuudesta’. Rock-puolelta asioita katsova Löytty liputti kovasti sen puolesta, että soittaminen on aina hyvin luova tapahtuma. Lindgren puolestaan huomautti, että orkesterimuusikon on vähintään 20 vuotta opiskeltava ankarasti, jotta pystyy tekemään kaiken sekunnilleen samoin kuin kaikki muutkin. Luovuudelle tulee sijaa vasta sitten myöhemmin, kenties. 

Paitsi jos olet nero: silloin voit soittaa ihan miten lystäät.

***

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Sivistyksen turha painolasti vaikuttaa viihdyttävältä.Täytyy ottaa se seuraavaksi iltaluettavaksi.Heti aloin pohtia mitä Sinekyyrien ammattikunta olisi voinut tehdä: pelkästään sinisiä manikyyrejä.Isänmaallisuushan oli trendikästä 1930-luvun Suomessa :) Tartun kirjoihin ja jätän vitsailut ammattilaisille.Kiitos taas kiinnostavasta kirjailija vinkkauksesta.

Anonyymi kirjoitti...

Lindgren on hauska ja sujuva kirjoittaja. En ole koskaan tullut ajatelleeksi kuinka vähän sinfoniaorkesterin soittajalla on vapauksia olla "taiteellinen". Soittaminen onkin pilkuntarkkaa toistoa ja jonkun luovan ihmisen kirjoittamien nuottien kopiointia. Mihin tarvitaan ihmistä, eikö kone toistaisi nuotit paremmalla tarkkuudella?

Unto
Raisio