Ranskalaisia maistiaisia

Marseljeesi raikaa ja trikolori liehuu tänä keväänä Suomenkin mediassa useammin kuin vuosiin. Eurooppa jännittää, minkä suunnan ranskalaiset valitsevat.

Vastavalittu presidentti on sanonut kannattavansa ja puolustavansa valistuksen arvoja, ja sehän minua, vanhaa 1700-luvun ystävää tietysti kovin ilahduttaa. Minkälainen sitten oikeastaan lienee tämä Macron, jonkinlaiseksi ’nuoreksi Napoleoniksi’ tituleerattu ja ’ryvettyneen poliitikkokaartin’ ulkopuolelta valtaan noussut? Pelastaako hän Euroopan? Toiveet hänen suhteensa ovat suuret; toivottavasti eivät liian suuret. Mahtaneeko hän ajatella, kuten juuri poisnukkunut ikisuosikkini Mauno Koivisto, että lupauksia ei pidä koskaan pettää, mieluummin sitten vaikka odotukset?

En ole mikään frankofiili enkä suuri Ranskan tuntija. Koska en osaa kieltä, koko maa on jäänyt vähän ’katveeseen’; sen historia on toki tuttua, mutta viimeisimmästä parista-kolmesta vuosikymmenestä en tiedä paljoakaan. Päätin siis pakottaa itseni muodikkaasti ’mukavuusalueeni ulkopuolelle’ ja penkoa luettavakseni suhteellisen uutta ranskalaista kirjallisuutta.

Kaikki otokseni kirjailijat ovat minulle ennestään täysin tuntemattomia, mutta ilmeisestikin omassa maassaan jossain määrin menestyneitä, koska he ovat saaneet teoksensa käännetyiksi suomenkielellekin. Ranskalaisen uudemman käännöskirjallisuuden luetteloa tutkiskellessani päätin ottaa vielä yhden valintakriteerin: romaanilla olkoon mahdollisimman pöhkö nimi! Tarjontaa tähänkin lajiin oli yllin kyllin..

Sivistys vastaan pintakiilto

Ranskassa modernisaatio on tapahtunut myöhemmin kuin muualla länsimaissa; se on vieläkin kesken ja maassa on monia omia erityispiirteitään, joita muualta ei löydy. Ranskalaiset myös haluavat olla erilaisia ja korostavat tätä erityisyyttään mielellään, totesi suomalainen diplomaatti tuoreessa haastattelussa.

Yksi tällainen, jo muinaisjäänteeltä tuntuva erityispiirre on suurten kaupunkien kerrostaloissa asukkaita palveleva portinvartija. Jonkinlainen kaikkien asuntonsa talossa omistavien yhteisesti palkkaama aula-emäntä; kevyempi versio alakerrasta asunnon saavasta talonmiehestä. Statukseltaan siivoojaa korkeammalla, asukkaiden kollektiivinen ’vanhapiikatäti’, jolla ei ole muuta elämää kuin talon asukkaiden ympärivuorokautinen silmälläpito ja annettujen pikkutehtävien suorittaminen. Ota vastaan pesulan pussi, anna avain maalarille, kastele kukat. Tällainen harvinaisuus, leskirouva Renée, löytyy hienosta pariisilaistalosta Muriel Barberyn kirjassa ’Siilin eleganssi’ (2006, suomennettu 2011). 

Portinvartijan pitäisi olla pyylevä, ajatusmaailmaltaan käytännöllis-konkreettinen, 12 tuntia päivässä television saippuasarjoja asunnossaan luukuttava, littanoissa tohveleissa laahustava lajinsa edustaja. Tämä Renée on kuitenkin salaa kiinnostunut filosofiasta, tuntee syvällisesti harvinaista kirjallisuutta ja runoutta, kuuntelee Mozartia ja muuta klassista ja harrastaa taidetta. Sitä vain ei sovi näyttää talon ’paremmasta väestä’ koostuville asukkaille, koska ’luokkien välistä kanssakäymistä’ ei aidosti voi tapahtua, Renée ajattelee.

Talossa asuu myös pikkuvanha, maailmantuskaa poteva 12-vuotias ’porvarillisessa kultakalamaljassa’ kituva Paloma. Hänkään ei voi näyttää, mitä oikeastaan ajattelee tai tuntee, koska ’kukaan’ ei häntä ymmärtäisi, hänen omassa perheessään ei varsinkaan.

Näiden kummankin ’piilofilosofin’ maailma muuttuu, kun taloon tulee uusi, aivan erilainen asukas: vanha, varakas japanilaisherra Ozu. Tarina on sympaattinen ja täynnä lämminhenkistä kulttuurien kohtaamista, jota näinä aikoina itse kunkin ’omassa kuplassaan’ kärvistelevän soisi enemmän harrastavan. Kovin yllättäväksi ei juonenkuljetusta lopultakaan voi sanoa, mutta siinä on jotakin sellaista, josta heti tuntee, ettei se olisi uskottavaa tai todennäköistä ainakaan Suomessa.

Fiksuna on niin vaikea olla

Kuinka ollakaan, seuraavaksi lukemani ranskalaiskirja käsitteli jälleen älykkyyden, suorastaan fiksuuden mukanaan tuomia ongelmia!  Onko tässä problematiikassa siis jotain erityisen ranskalaista?

Martin Pagen kirjassa ’Kuinka minusta tuli tyhmä ’ (2001, suomennettu 2003)  ’liika viisas’ ei ole vanha leskirouva  vaan 25-vuotias nuori mies, Antoine. Hän on tullut elämässään umpikujaan ja siihen katkeraan johtopäätökseen, että todellinen äly tekee onnettomaksi, yksinäiseksi ja köyhäksi. Älykkyyden teeskentely sen sijaan näyttää tuovan mukanaan mediahuomiota ja toisten, yhtä vähän älykkäiden ihailua. Myös, ja ehkä eritoten, naisten.

Kirja alkaa heti vauhdikkaasti ahdistuneen päähenkilön vakaalla päätöksellä tyhmistyä niin nopeasti kuin suinkin. Isän puolelta burmalaista alkuperää oleva Antoine ryhtyy tyhmentämään itseään helpoimman kautta, pulloa kallistamalla. Alkoholistiksi vajoaminen ei kuitenkaan onnistu, koska jo puolikas oluttuoppi vie miehen geneettisistä syistä sairaalan letkuihin. Tämä ei siis voi olla suomalaisittain ymmärrettävä ’Pussikaljaromaani’ eikä ’Juoppohullun päiväkirja’. Niinpä sankarin täytyy kokeilla tyhmentymiseen jotain toista konstia, ja kolmatta, ja neljättä. 

Komediaan tulee nopeasti lisää kierteitä ja Antoineen suorastaan tyhmyyden supersankarin piirteitä. Kun Antoine lopulta on oikein tyhmä, eikä anna etiikan tai moraalin vaivata, alkaa hänelle onnistua kaikki. Lisää vain OnniPlus -mielialalääkettä kitusiin ja taas mennään…

Tietenkin tarinassa on myös loppuhuipennus ja opetus. Viimein sankari päätyy jälleen outoon pariisilaiseen islantilaisbaarin, Gudmundsdottiriin, jossa tarjotaan ranskalaisten mielestä juomia ja ruokia, joiden nimiä ei voi lausua eikä koostumusta käsittää.

Eläköön kaappien vapaa liikkuvuus

Ranskalaisille maailman muut kielet tarjoavat selvästi hupia; heitä ei suinkaan vaivaa alemmuudentunto siitä, etteivät he puhu tai ymmärrä noita muiden outoja mongerruksia. Edellisessä kirjassa hauskoja olivat islantilaiset sanat, ja otokseni kolmannen kirjan alussa riemastuttavia hetkiä tarjoaa ruotsalaisuus ja IKEA.

Romain Puértolas’n hengästyttävästi sähläävä seikkailu ’Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin’ (2013, suomennettu 2014) lähtee liikkeelle siitä, että intialainen fakiiri todellakin tulee ruotsalaisen kalustejätin Pariisin myymälään ostamaan Frållenöpik –nimisen piikkimaton uusinta mallia, mutta koska sen saa tilattuna vasta seuraavana päivänä, ostosmatka pitkittyy ja mutkistuu. Fakiiri tutkii ihmetellen kaikkea kaupan tarjontaa, ja epäilee tuotteiden nimeämisen perustuvan johonkin leikkiin, jossa kirjaimet poimitaan sokkona aakkostosta.

Farssissa joku on aina piilossa kaapissa ja toiset tulevat ja menevät ovista jatkuvien väärinkäsitysten vyöryessä yhä vauhdikkaammin eteenpäin. Tässä kirjassa fakiirille käy kaapissaan samoin. Ennen pitkää hän tekee kiertomatkan Euroopan ja Välimeren kaikkien laittomien maahantulijoiden ja lähes saman tien maasta karkotettujen joukossa kuin jossain mielipuolisessa karusellissa. Nämä onnettomat ja osattomat auttavat toisiaan, sillä systeemi huolehtii paremmin tavaroista, kuin niiden joukossa piilottelevista ihmisistä.

Kirjan etuliepeestä käy ilmi, että kirjailija Romain Puértolas on siviiliammatiltaan poliisi ja työskentelee rajavartiolaitoksessa laittoman maahanmuuton parissa. Ilmankos! Kirja onkin juuri sillä tavalla hauska ja järjetön, että sen kepeyden alta tuntuvat ne pikkuiset piikit, jotka jäävät vaivaamaan mieltä. Jollain järkevämmällä tavalla tämäkin Eurooppaa vaivaava inhimillinen ongelma pitäisi voida ratkaista. Miten?

***