Naiset vallassa

Aina silloin tällöin julkisessa keskustelussakin havahdutaan naisten vähyyteen vallan korkeimmilla askelmilla. Saksan Angela lienee tällä erää vahvin nainen yksinäisessä asemassaan; muutama lyhytaikainen naispääministeri vilahtelee jossain muualla. Taloudellisen vallan alueella naisia on korkeimmalla huipulla vieläkin harvemmassa.  

Tällaistahan se on ollut kautta historian: vain sattuman oikusta ja miespuolisten perillisten kerta kaikkiaan puuttuessa on joskus väliaikaisesti jouduttu turvautumaan naiseen hallitsijana. Monesti  tämä on merkinnyt sitä, että itse asiassa silloinkin naisten kautta valtaa on käyttänyt kuitenkin joku mies; holhooja, prinssipuoliso, rakastaja, 'pääministeri'. Naisten mahdottomuus vallankäyttäjinä on aiemmin tullut perustelluksi jumalien ja teologien, myöhempinä aikoina lääkärien sanomisilla.

Historian kuuluisia naishallitsijoita on ehkä viisi, kuusi. Jonkinlaisen demokratian kautta vaaleilla valittuja poliittisia, merkittäviä naisjohtajia lienee nyt myöhemmällä ajalla suunnilleen sama määrä. Heitä on niin vähän ja niin pitkällä aikavälillä niin erilaisista kulttuureista,  ettei  heitä kannata koettaa  analysoida ’tyypillisen’ löytämiseksi.  He olivat paremminkin kaikin tavoin epätyypillisiä ja suuria poikkeuksia ajassaan ja ympäristössään. Jo pelkästään siksi heistä on niin kiinnostavaa lukea.

Loistava loppunäytös

Useampi tuhat vuotta sitten Egypti oli maailman korkeimman kulttuurin kotimaa. Sittemmin se on paljon taantunut suhteessa muihin ja niin ovat monet, monet muutkin kulttuurit. Ei siis olisi mitenkään tavaton ihme, jos meidän nykyisin tuntemamme Eurooppakin jäisi kenties kohta jonkun muun kulttuurin jalkoihin.  Sääli toki tulee, vanhaa tuttua.

Rooman imperiumi sotilaineen nujersi aikanaan faaraoiden Egyptin. Sen viimeisenä hallitsijana, loistavan mausoleuminsa mukana mahtavin menoin näyttämöltä poistui Kleopatra, kuningattareksi tituleerattu. Egyptiläisille hän oli hallitseva faarao, tai yksinkertaisesti vain jumala. Nainen niin huipulla kuin ikinä mahdollista.  Hänestä tiedämme yleisesti ainakin nimen; muu hatara kuvitelma onkin sitten napattu Asterixista, Hollywood-elokuvan huikeista lavasteista tai Shakespearelta.

Amerikkalainen journalisti, kolumnisti ja tietokirjailija Stacy Schiff on 2010 julkaissut loistavasti kirjoitetun (suomennettu 2011) Kleopatra-elämäkerran, jossa tätä myyttistä hahmoa lähestytään kaikkia saatavilla olevia lähteitä rinnakkain vertailemalla. Kuva näyttää erilaiselta eri kertojien teksteissä. Yksikään säilynyt lähde ei ole ’alkuperäinen’ tai ’silminnäkijän kertomus’ vaan Kleopatran elämää ja tekemisiä ovat jälkipolville kuvailleet roomalaiset historioitsijat ja kronikoitsijat: hekin sata tai parisataa vuotta tapahtumien jälkeen ja tietysti omasta, roomalaisuuden voitokkuutta korostavasta näkökulmastaan.

Schiff kirjoittaa notkeasti, kiinnostavasti ja kerrassaan hauskasti tästä parikymppisenä isänsä jälkeen valtaan nousseesta, aikakautenaan hyvin oppineesta ja omasta arvostaan erittäin tietoisesta naisesta, jonka suurin maailmanpoliittinen merkitys kasvoi siitä, kuinka hän pyöritteli maansa valloittaneita roomalaisia, ensin vanhaa Julius Caesaria ja sitten vähän nuorempaa Marcus Antoniusta. Kummallekin hän synnytti myös lapsia.

Faaraoiden tavan mukaan Kleopatra oli naimisissa pikkuveljiensä kanssa, ensin toisen ja sitten toisen. Kovin paljon hän ei näitä ’kanssahallitsijoitaan’ tarvinnut saati arvostanut; hän surmautti molemmat veljet ja myös pari siskoaan. Veljien suunnitelmista ei tiedetä, mutta ainakin sisko puolestaan yritti sitä ennen saada Kleopatran hengiltä. Jumalat vähän mittelivät keskenään.

Vapaudella on hintansa

Ruotsin  kuningatar Kristiina ei ollut jumala, mutta  ylhäältä annettu ainoa kruununperillinen kuitenkin ja niin keskittynyt uskonnollisuuteen, että käytti lähes koko elämänsä oikean uskonopin pohtimiseen. 

Hänet kasvatettiin 6-vuotiaasta saakka tiukasti protestanttisen 1600-luvun suurvalta-Ruotsin hallitsijaksi, jonka tehtävänä oli pitää kunniassa isänsä sotasaavutukset, usko ja valtakunnanrajat. Itsestään selvää oli, että hänen tuli avioitua mahdollisimman ’hyvin’ ja synnyttää nopeasti kruununperijä, mieluiten varalle useampikin ja tietenkin miespuolinen. Näin valtakunnassa olisi taas kaikki hyvin ja oikeassa järjestyksessä.

Ruotsalainen historiantutkija ja professori Peter Englund on kuuluisa kyvyistään kirjoittaa yksittäisten henkilöiden kiinnostavan ja koskettavan mikrohistorian avulla monipuolisia, hienoja analyysejä eri aikakausista ja laajoista kehityskuluista. Kuningatar Kristiina-kirjan (2006) hän on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilaustyönä ja tämäkin teksti kyllä vakuuttaa, vaikkakaan ei nyt varsinaisesti hurmaa.

Kristiina oli tunnetusti aikakautensa oppineimpia naisia. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänen omaa kirjeenvaihtoaan on säilynyt melko runsaasti. Hän edisti merkittävästi Ruotsin taiteita, tieteitä ja kulttuurielämää. Hän oli myös kiivas, omanarvontuntoinen ja vallanhaluinen. Hän sieti lähipiirissään vain muutamia harvoja naisia ja miehiä ei juuri senkään vertaa.  Avioliitto ei tullut kerta kaikkiaan kyseeseen. Kruununperijä-pulman hän hoiti nimityttämällä rotevan saksalaisserkkunsa seuraajakseen. Uskon pulmaansa hän ei pystynyt enää millään näppärästi hoitamaan; koska hän tahtoi liittyä roomalaiskatoliseen kirkkoon, hänen oli luovuttava Ruotsin kruunusta.

Kristiina sai siis mitä halusi ja hän muutti Roomaan. Pöyristynyt kansa tottui aika nopeasti  uuteen hallitsijaan: taas heitä johtaa pönäkkä mies, joka puuhaa sotaan lähtöä. Mielenkiintoista onkin lukea, kuinka Kristiina sen sijaan ei millään tahtonut tottua uuteen asemaansa. Hän oli kyllä vapaa päättämään omista asioistaan halunsa mukaan, mutta valta-asema oli mennyttä. Hän kävi nöyryyttäviä kiistoja ruotsalaisten hallintoelinten kanssa siitä, kuinka paljon rahaa ja omaisuutta hänen tuli saada mukaansa ’kultaisena kädenpuristuksena’ ja koetti seuraavina vuosina löytää ympäri Euroopan kaikenlaisia pieniä ja suuria asioita, joihin hän voisi vaikuttaa. Pääsisikö vaikka Bremenin kuvernööriksi? Tai mukaan Puolan kuninkaanvaaliin? Hän halusi edelleen kiivaasti ’olla joku’, ei pelkästään sormeilla rukousnauhaa Roomassa. Turha toivo. Hän oli irrottanut otteensa vallasta ja se oli iäksi mennyttä.

Sattuma suosii vahvatahtoista

Syntyessään Venäjän pitkäaikainen hallitsija, keisarinna Katariina toinen, eli Katariina Suuri, ei ollut jumala eikä liioin jumalan hallitsijaperheeseen lähettämä kruununperillinen eikä hän ollut edes Katariina.   

Tällä Sophie-nimisellä köyhtyneellä saksalaisellla aatelistytöllä oli kuitenkin juuri oikeat sukulaisuussuhteet ja tarmokas äiti. Niinpä jo 14-vuotiaana Sophie siirtyi Venäjän hoviin, vaihtoi uskontoa ja etunimeä ja opetteli uuden kielen, koska oli tullut kihlatuksi näppyläiselle murrosikäiselle Peter Ulrichille, joka puolestaan oli omien sukulaisuussuhteidensa kautta tullut valituksi Venäjän seuraavaksi kruununperilliseksi perheettömän ja lapsettoman keisarinna Elisabetin jälkeen. Näinkin voi vaarallinen ja mutkikas matka vallan huipulle alkaa.

Katariina Suuren muistelmat kertovat yksityiskohtaisesti hänen varhaisista vuosistaan 1740- ja 1750 -luvuilla Venäjällä, ennen hänen valtaannousuaan. Keisarinna on kirjoittanut niitä kolmessa eri vaiheessa vasta myöhemmin, muunnellen ja korjaillen niitä useaan otteeseen. Koko käsikirjoitus säilyi harvojen kopioiden varassa ’perhesalaisuutena’ toistasataa vuotta, kunnes 1858 kirjoitukset julkaistiin painettuna Englannissa ja siitä ne alkoivat levitä muualle. Lukemani vuoden 2007 suomennos perustuu englantilaiseen vuonna 2005 julkaistuun kommentoituun laitokseen.

Katariina tarjoilee kiinnostavan silminnäkijäkuvauksen 1700-luvun hovielämän yksityiskohdista. Miten asuttiin, mitä syötiin, miten sairauksia hoidettiin, miten matkustettiin, juhlittiin ja ennen kaikkea jatkuvasti juoniteltiin. Muistelmia onkin niiden julkitulon jälkeen luettu ristiriitaisin tuntein, koska Katariinan on epäilty kirjoituksissaan pohjustavan myöhempää vallankaappaustaan ja miehensä kovin onnetonta ’menehtymistä peräpukamiin’ kuvaamalla tämä puolisonsa kruununperillinen, myöhempi lyhytaikainen tsaari Pietari III, niin kehnossa valossa, että hänen syrjäyttämisensä oli suoranainen valtakunnan onni. Myöhemmät Romanov-sukuiset tsaarit ovat piilotelleet muistelmia myös siksi, että niistä saa epäselvästi ilmaistun käsityksen, jonka mukaan Katariinan esikoisen isä olisikin muuan komea ruhtinas Saltykov, joten puheet Romanovien kunniakkaasta ja pitkäaikaisesta  hallitsijasuvusta voi ehkä unohtaa.

Jälkiviisaasti arvioiden voidaan silti todeta, että Katariina Suuren kolmikymmenvuotinen hallituskausi ei suinkaan ollut Venäjän historiassa niitä kehnoimpia, päinvastoin. Katariina jätti jälkeensä lakikokoelman, kirjoittamiaan kirjoja, valtavan kirjeenvaihdon, kokoamansa taidekokoelman, paljon arkkitehtuuria ja monenlaisia aloitteita ja uudistuksia valtakunnan edistämiseksi. Kuuluisin hän on silti tusinasta virallisesta rakastajastaan. Yksi heistä hankki hänelle lahjaksi Krimin niemimaan.

***