Meressä ja meren alla

Sininen planeettamme on meriä täynnä ja niiden merkitys ilmastolle on suuri. Mikäli maapallon  lämpeneminen jatkuu nykytahtia ja suuret jäätiköt sulavat, levittyvät meret sinnekin, missä niitä aiemmin ei ole ollut.

Jos merivirtojen nykyään vakiintunut kierto maailmassa muuttuu, tulevat toiset alueet yhä kuumemmiksi, mutta toiset taas kylmenevät. Tutkijaryhmä kirjelmöi tästä hiljattain Pohjoismaiden neuvostollekin; vaikka muualla kuumenee, saattaa merivirtojen muutos aiheuttaa meidän rannoillemme päinvastaisen kehityksen: pohjoismaiden keskilämpötilat voivatkin pudota 4 -10 Celsius-astetta. Pitäisi siis alkaa varautua sekä kuumenemiseen että kylmenemiseen.

Meitä täällä Skandinavian kulmilla kiinnostaa tietenkin eniten se, mitä pohjoisille merille mahtaa olla tapahtumassa. Aukeaako käyttökelpoisia kulkureittejä läpi pohjoisten merien? Onko se lopulta hyvä vai huono asia? Häviääkö meiltä tärkeitä eliölajeja tai tuleeko merkittäviä uusia? Voimmeko me vaikuttaa tilanteen kehitykseen jollain tavalla vai onko meidän vain katsottava, miten käy?

Näitä mietiskellessäni tartuin meribiologi Jessica Haapkylän kirjaan ’Meren tarina’. Teos käsittelee viimeaikaisia havaintoja ja tunnelmia etenkin Huippuvuorilta ja Grönlannista. Monien muiden muutosten joukossa Haapkylä mainitsee miekkavalaiden siirtymisen yhä pohjoisemmas. Niille riittää sieltä nyt saalistettavaa, kun toiset lajit kärsivät jäättömyydestä ja joutuvat väistymään.

Miekkavalaista tuli mieleeni vanha 1990-luvun ’Free Willy’, jonka seikkailut itkettivät lapsia ja vähän vanhempiakin televisiossa ja elokuvissa. Hauska kirjastolöytö aiheen tiimoilta oli Willyäkin vanhempi miekkavalastarina 1980-luvulta; Jeremy Lucas’in romaani ’Valtameren yksinäinen’.

Lucas’in sympaattinen kirja keikkui sadun, opettavaisen nuortenkirjan ja aikuisten romaanin välimaastossa, vähän vanhan kunnon Jules Vernen malliin. Kesällä Pariisin olympialaisten juhlaosuudessa ranskalaiset juuri muistivat Vernen kuumailmapalloa, jolla matkattiin maailman ympäri.  Kun Lucas’in kirja piti jo kaivaa kirjaston varastosta, jatkoin saman tien vielä syvemmälle arkistokokoelman uumeniin ja valikoin merellisen kirjaryppääni kolmanneksi teokseksi Jules Vernen muinaisen sukellusveneseikkailun, ’Kapteeni Nemo’. Hiukan paluuta lapsuuteen.

 

Jää vähenee – mitä tulee tilalle?

Meribiologian tohtori ja tietokirjailija Jessica Haapkylä on työskennellyt liki kaksikymmentä vuotta ulkomailla eri projekteissa ja perehtynyt mm. trooppisten merien koralleihin.

’Meren tarina’(2019) – kirjassaan hän kertoo havahtumisestaan Arktisen alueen ilmastonmuutokseen. Alkusysäys aiheeseen tuli merentutkimuksen kuuluisan perheen, Cousteau’n, mertensuojelujärjestö Ocean Futures Society’n filmausmatkalla Alaskassa. Siellä Haapkylä näki ensi kertaa elämässään jääkarhuja, mutta ne olivat aivan väärässä paikassa: kuivalla maalla pikkukaupungin kaatopaikalla syömässä jätteitä. Jäätikkö oli vetäytynyt jo sadan kilometrin päähän rannikosta. Jotain oli siis ratkaisevasti muuttunut.

Kun Haapkylälle tarjoutui mahdollisuus matkustaa tutustumaan meriluonnon ja sen tutkimuksen tilaan Huippuvuorille ja myöhemmin myös Grönlantiin, hän näki selvästi kuinka ilmastonmuutoksen uhat eskaloituivat juuri Arktiksella.

Haapkylän tapaamat tutkijat raportoivat muutoksista mm. planktonin ja levien esiintyvyydessä ja kasvussa. Niistä seuraa myös meriveden happamoitumista. Esimerkiksi maitovalaat, mursut ja norpat kärsivät selvästi lämpenemisestä ja jäätikön vähenemisestä. Ravintoketjussa muutokset kasaantuvat.

Tutkimustiedon ohessa Haapkylä kuvaa ja kommentoi pohjoisia alueita myös matkailun näkökulmasta. Turismi tuo jo nyt paljon rahaa tiettyihin kohteisiin, eikä ’vastuullisuus’ aina tunnu painavan kovin paljoa toimintaa suunniteltaessa. Hotelleja rakennetaan herkille alueille ja niiden jätevedet lasketaan raakana mereen. Eksoottisena ’huippukokemuksena’ tarjotaan grillattua valaanlihaa, vaikka valaanpyynnin pitäisi olla kiellettyä.

Huippuvuorilla saattoi vertailla myös kokemuksia norjalaisesta ja venäläisestä Arktisen alueen kaupungista; Longyearbyen on täynnä hintavia turistien erikoistavaramyymälöitä ja kalliita ravintoloita, Barentsburg puolestaan vaikuttaa 1950-luvun ränsistyneeltä hiilikaivoskaupungilta, jossa on yksi kauppa.

Grönlannissa suurten jäätikköjen sulaminen näkyi entistä selvemmin. Toisaalta juuri siellä Haapkylä törmäsi myös ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, jotka saattavat olla monien mielestä myönteisiä. Inuittien perinteinen kulttuuri tulee varmasti kärsimään – ainakin muuttumaan – koska jäätä ei enää entiseen tapaan ole eikä entisiä pyyntimenetelmiä voi käyttää. Mutta ympäri vuoden sulana pysyvä meri ja muuttuvat kalansaaliit – etenkin turskan lisääntyminen – oli monen grönlantilaisen mielestä aivan mukava tulevaisuuden näkymä.

Lyhyen aikavälin paikalliset muutokset tulisi kuitenkin jaksaa suhteuttaa suuren mittakaavan pitempiaikaisiin vaikutuksiin, Haapkylä pohdiskelee. Mikä on lopulta hyväksi, mikä tuhoksi?

 

Missä on Miekan tulevaisuus? Minne Suuri Parvi vie?

Jeremy Lucas julkaisi kirjansa ’Whale’ 1981 ja Erkki Hakalan suomennoksena siitä tuli ’Valtameren yksinäinen’ vuonna 1982.

Kirjailija toteaa johdannossaan, että kirjan aiheena on (tuolloin) hyvin uhanalainen valaslaji, Orcinus Orca, eli miekkavalas. Tarina on tietenkin keksitty, mutta se on mahdollinen ja suuri osa siitä perustuu luonnon ja valaiden elämän tosiseikkoihin. Tapahtumien uskottavuuden kirjailija sanoo jättävänsä lukijan kuvittelukyvyn varaan.

Kirjan alku on suorastaan suloinen; pieni vauva-valas syntyy Skotlannin rannikolla ja on ensi päivät täysin emonsa varassa. Sitä imetetään ja sen pinnalla pysymistä autetaan koko ajan. ’Isä-valas’ nimeltään Tähtikylki suojelee perhettään ja sukeltaa syötävää itselleen ja imettävälle emolle.

Lucas kuvailee runollisesti meren myrskyjä ja merenalaisen maailman hiljaista kauneutta. Valaat vaeltavat saaliseläintensä perässä pitkin Atlanttia, Afrikan rannikolta hamaan Grönlantiin.

Kun pikku-Miekka kasvaa, tulee tietenkin lopulta hetki, jolloin se lähtee omille teilleen. Välillä se saalistaa yksin, välillä Suureen Parveen liittyneenä.

Seikkailuja ja vaaroja vaanii tietenkin kaikkialla. Hylkeet eivät alistu syötäviksi helpolla ja hait tappavat toisia petoja. Pahin on silti ihminen; oli sillä harppuuna tai kivääri – jälki on aina rumaa.

Miekkakin on jo henkihieverissä, kun pelastajaksi ilmaantuu norjalainen naaras, joka kerta kaikkiaan kannattelee Miekkaa omalla ruumiillaan, kunnes se toipuu. Tämän luvun kirjailija Lucas ilmoittaa jo kirjan etulehdellä omistavansa vaimolleen.

 

Zoofyyttejä ja jättiläishelmiä katselemassa

Ranskalainen Jules Verne julkaisi kirjansa ’Vingt mille lieues sous les mers’ peräti jo vuonna 1869. Se on suomennettu varmaan jo hyvin varhain, mutta sitä tietoa minulla olleessa niteessä ei ole. Suomentajiksi mainitaan V.Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki. Minulla ollut nide on vuodelta 1969, ja sen mainitaan olevan kolmas painos ja vuonna 1968 tarkistettu laitos.

Tajusin vasta lukemista aloittaessani, että kertomus on tässä jaettu kolmeen osaan. Etulehti kertookin, että käsillä on keskimmäinen osa sarjasta ’Seikkailuja ensimmäisessä sukelluslaivassa I-III’. Ensimmäinen osa on ’Merten alitse’, toinen minulla ollut ’Kapteeni Nemo’ ja kolmas ’Nautilus’.

Kirja on niin kiehtova ja mielikuvituksellinen seikkailu pitkin maailman merien pohjia, että sitä ahmii keskeytyksettä vielä runsaat sataviisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Miten ikinä Verne keksi ’sähkökäyttöisen’ sukellusveneen jo tuolloin? Jonkinlainen sotilaskäyttöön tarkoitettu ’sukelluslaivan’ prototyyppi oli tietojen mukaan kyhätty jo tuolloin, mutta sähkön käytöstä ei tiedetty paljon mitään. Teslan varsinainen sähkömoottori oikeana koneiden voimanlähteenä kehitettiin vasta joskus parikymmentä vuotta Vernen kirjan jälkeen.

Suezin kanava oli kirjan kirjoittamisaikaan rakenteilla, mutta ei vielä käytettävissä. Supersankari kapteeni Nemoa se ei haittaa, sillä hän osaa ohjata Nautiluksensa salaista tunnelia pitkin Niilin suiston alta. Kanavaa ei tarvita kun tunnelista Välimerelle suhahdetaan alle puolessa tunnissa!

Kirja on todella mielikuvituksekas ja siinä tapahtuu jotain koko ajan. Siinä juhlitaan tiedon ja teknologian voimaa – ja ihan vähän myös pilkahtaa Vive la France!

 

***

 

 

 

Venäläiset rotkossaan

Keskitalven tullessa sain taas oireita vanhasta venäläisen kirjallisuuden kaipuustani. Lunta ei tänä vuonna ole ollut paljon, eikä talvi ole ollut kovin kylmäkään, mutta silti joku slaavilainen häivähdys vain iskee läpi.

Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun on valitettavasti saanut lähes kaiken venäläisen maistumaan pahalta, eikä uusia käännöksiä ole juurikaan edes tarjolla. Mitä siis lukisin? Onneksi on Mihail Siskin.

Siskin on asunut jo runsaat kaksikymmentä vuotta Sveitsissä, mutta hän on kirjoittanut hyvin aktiivisesti Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta, ja siitä, miten kirjallisuus voi siihen vaikuttaa.

Löysin Siskiniltä luettavakseni kaksi esseekokoelmaa. Saksaksi alkujaan kirjoittamansa ’Sota vai rauha’, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ Siskin julkaisi jo vuonna 2019.  Uusin, ’Viha ja kauneus’, kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’, koostuu osin saksaksi, osin venäjäksi julkaistuista kirjoituksista, joista viimeisimmät ovat vuodelta 2024.

Näitä oli kiinnostavaa ja osittain erittäin nautittavaakin lukea, mutta mikään kohottava kokemus ne eivät olleet. Miten olisivatkaan voineet olla?

Siskin repii omien tulkintojensa ja toisten kirjailijoiden analyysien avulla palasiksi kaikki tekosyyt ja selitykset ’venäläisestä erityisyydestä’, ’kansan sielusta’ tai ’arvoituksellisuudesta’, jolla lännessä on koetettu ymmärtää ja pelonsekaisesti perustella käyttäytymistä, jota emme käsitä emmekä voi hyväksyä. Ei orjuudessa ja tietämättömyydessä ole mitään oudon salaperäistä, Siskin sanoo.

Kantaa ottavien lehtiartikkeliensa lisäksi Siskin on tunnettu romaanikirjailija. Kansainvälisen läpimurtonsa Mihail Siskin teki jo vuonna 2005 venäjäksi julkaistulla romaanilla ’Neidonhius’. Kirja sai kymmeniä käännössopimuksia ja oli Venäjälläkin tuolloin hyvin suosittu. Se sai siellä ’Kansallinen bestseller’ -palkinnonkin.

Tässä siis tämänkertainen keskitalven venäläinen kirjakolmikkoni Mihail Siskiniltä: Sota vai rauha, Viha ja kauneus ja Neidonhius.

 

Lyö omiasi, niin vieraatkin pelkäävät

’On raskasta olla venäläinen’, aloittaa Mihail Siskin kirjansa esipuheen. ’Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung’ ilmestyi 2019 ja Sirpa Hietasen suomentama ’Sota vai rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ saatiin meillä tarjolle 2023.

Saksan kieltä opiskellut Siskin joutui aikoinaan puolustelemaan ainevalintaansa isälleen, joka oli sotinut natseja vastaan. ’Isä, suuri saksalainen kirjallisuus on kuitenkin olemassa, ’ hän yritti selittää.

Nyt Siskin kokee, että Venäjän hallituksen Ukrainassa tekemät sotarikokset ovat myös rikoksia hänen äidinkieltään kohtaan. Siskin suree sodan väistämättä aikaansaamaa kulttuurin tappiota. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, eikä suuri venäläinen kirjallisuus kyennyt torjumaan Gulagia. Mitä kirjailija voi nytkään tehdä? Ainakin avata suunsa ja puhua niin selvästi kuin osaa. Siskin haluaa myös pyytää ukrainalaisilta anteeksi, mutta sanoo samaan hengenvetoon, että ymmärtää etteivät tehdyt asiat ole anteeksiannettavissa.

Siskin käy teksteissään läpi Venäjän yhteiskunnallista historiaa ja koettaa löytää siitä selitystä ’käsittämättömälle’. Ensin oli heimoyhteiskunta, sitten viikinkien valta, pikku ruhtinaskunnat ja klaanit. Kehittyi vankasti väkivaltaan perustuva vallan vertikaali: kaikki on alisteista ylinnä istuvalle, alhaalta ylöspäin ei rakennu mitään. Ennen kaikkea 1200-1400 lukujen mongolien valta ’turmeli’ yhteiskunnan lopullisesti eikä mitään lännessä kehittyneen ’edustuksellisen vallan’ tai ’kansalaisyhteiskunnan’ tai ’valistuksen’ kaltaista yksilön vapautta tai valtaapitävien vallan rajoittamisen ideaakaan päässyt syntymään. Ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään.

Tätä samaa tulkintaa tai selitystä ovat tarjonneet monet muutkin tutkijat ja analysoijat. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Olisihan venäläisillä tässä ollut 600 vuotta aikaa kehittyä, niin kuin muutkin ovat tehneet – mutta kun ei niin ei.

Siskinin mukaan Venäjän yhteiskunnallista vapautta kesti levottomana vuonna 1917 vain muutaman kuukauden, kunnes lokakuussa bolsevikit jo alistivat kaiken valtaansa. Seuraavan kerran vapautta kesti hiukan pitempään, lähes kaksi kaoottista vuotta, kun vuoden1991 Neuvostoliiton romahdus päättyi 1993 vaalien väärentämiseen ja oligarkkien nousuun. Kansa olikin silloin jo saanut uudesta ’dermokratiasta’ eli ’paskakratiasta’ ihan tarpeekseen ja painoi päänsä nöyrästi, toivoen vain, että ’joku’ toisi järjestyksen maahan. Ja tulihan se.

Oligarkit nauttivat asemastaan, mutta hankkivat silti kaksoiskansalaisuuksia ja siirtelivät rahojaan Sveitsiin, Britanniaan ja muualle, sillä he arvostivat lännessä normaalia omaisuuden ja hengen suojaa. Kumpaakaan Venäjällä ei ole koskaan ollut.

Nyt kansan enemmistö tuijottaa television ’zombilaatikkoa’ ja ottaa mukisematta vastaan, mitä sieltä annetaan. Se ei tee vallankumousta, siitä Siskin on lähes varma. Ne, jotka ovat valtion toimista toista mieltä, kärsivät hiljaa. Ja kaikki ne, jotka kykenevät lähtemään maasta, ovat lähteneet. Heitäkin on sadoin tuhansin.

Tai ehkä sittenkin muutos tulee jotain arvaamatonta tietä? Ihmeitä kuitenkin aina joskus tapahtuu, pohtii Siskin.

 

Venäjä ei kiidä minnekään vaan mätänee rotkossa

Mihail Siskinin esseekokoelma ’Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’ (2024) on koostettu runsaasta kymmenestä kirjoituksesta, jotka on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Süddeutsche Zeitungissa, Frankfurter Allgemeine Zeitungissa jne. Saksankieliset artikkelit on suomentanut Sirpa Hietanen ja venäjänkieliset Vappu Orlov. Vanhimmat tekstit ovat vuodelta 2013, uusimmat keväältä 2024.

Aluksi Siskin pohdiskelee, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Onko venäläisessä kirjallisuudessa jotain erityisesti vialla, kun sen parhaat tuotteet ovat kutsuneet uudistamaan maailmaa ihmisrakkauden ja ihmisarvon parhaiden periaatteiden mukaan, mutta yhteiskunta on aina päätynyt vain uuteen tyranniaan?

Tyrannia ei ainakaan halua, että mikään muuttuisi. Orjista syntyy diktatuuri ja diktatuuri synnyttää lisää orjia. Kirjat ovat voimattomia ohjuksia ja tykkejä vastaan, mutta kun sota joskus loppuu, on kirjallisuus ja kulttuuri ainoa mahdollisuus sillan rakentamiseen kuoleman ja vihan ylitse, Siskin toteaa.

Tässä esseekokoelmassa Siskin antaa lukijalle hyvin mahdollisuuksia hoitaa ’venäläisen kirjallisuuden ikävää’, sillä hän käy läpi useita klassikkoja (Puskin, Gogol, Turgenev, Tolstoi, Dostojevski jne.) ja poimii heidän teksteistään hätkähdyttäviäkin tulkintoja yhteiskunnan tilasta ja päämäärästä.

Jotkut ovat jo pitkältä ajalta hyvinkin tuttuja tekstejä, jotkut uusia löytöjä ja näkökulmia. Itselleni yllättäviä olivat Anton Tsehovin kirjoituksista poimitut sitaatit ja analyysit. Muistan Tsehovin lähinnä yksilön ongelmia ja ’tarpeettomuutta’ terävästi ruotivana kirjailijana, en niinkään yhteiskuntaan kantaa ottavana.  Siskin nostaa esiin Tsehovin osuvia kannanottoja, kuten: ’Venäjällä kaikki ovat valtion orjia. Olemme tulvillamme nöyristelyä ja teeskentelyä. Itserakkaus ja turhamaisuus meillä on eurooppalaista, kehitys ja toiminta taas aasialaista.’

 Aha, siinäkö siis tuli ratkaistua ainainen pulma siitä, kuuluuko Venäjä Eurooppaan vai Aasiaan?

Tsehovin kertomus ’Rotkossa’ on vuodelta 1899. En tunne alkuperäistä kertomusta, mutta Siskinin sitaatit siitä ovat karuja:

’Venäjä on rotkossa. Sieltä ei pääse pois, eikä muuta maailmaa tiedä olevankaan.  Rotkossa ei tunneta tunnonvaivoja, siellä käydään kyllä kirkossa mutta sääliä ei tunneta. Heikompi pitää tappaa. Vahvemman oikeus määrittää kaiken ja kaikki on tulvillaan valhetta. Rotkossa eläville on eduksi, jos he eivät ymmärrä miten he elävät. Mutta mitä tehdä, jos joku joskus katsoo ympärilleen ja näkee?’

Siskinin mukaan Tsehov - joka kuoli jo 1904 - tunsi maansa ja aavisti sen tulevaisuuden. Eräässä kirjeessään Tsehov sanoi: ’Tieteen, taiteen ja vapaamielisyyden lipun alla meillä tulevat vielä hallitsemaan sellaiset rupikonnat ja krokotiilit, jollaisia ei tunnettu edes Espanjan inkvisition aikana. Saattepa nähdä.’

Olemme nähneet, kuittaa Siskin.

 

Rönsyjä menneisyydestä

’Neidonhius’ (venäjänkielinen alkuperäisteos ’Venerin volos’ 2005) ilmestyi meillä Vappu Orlovin suomentamana 2015.

Siskinin paksu romaanijärkäle tuntuu kokeilevan monia kerronnan muotoja. Osa kirjasta on vanhahtavaa, historiallisen romaanin elämäkertatyyliä. Osa taas on modernia, suorastaan tajunnanvirtaa, josta ei yhdellä lukemisella saa tolkkua. En ainakaan minä saanut.

Välillä äänessä ovat venäläiset turvapaikanhakijat, joiden koukeroisia selostuksia siihenastisen elämänsä kärsimyksistä kuuntelee Sveitsin maahanmuuttoviraston tulkki – työ, jota Mihail Siskin on tehnyt oikeastikin. Sitten kertojaksi vaihtuu jo kuollut venäläinen laulajatar Bella Dmitrjevna, jonka 1900-luvun alkupuolelta alkavien yksityiskohtaisten päiväkirjojen perusteella jonkun pitäisi laatia elämäkerta. Ja välillä kerrontaa vie eteenpäin tulkki itse, vaimoineen ja lapsineen ja omine ongelmineen. Hänen vanha opettajansakin pyörii mukana.

Tarinaa pursuaa kirjassa niin valtoimenaan, etten pysynyt kärryillä, kuka lopulta oli kertomassa mitäkin, ja jatkuiko jonkun aiemman tarina vielä, vai oliko nyt äänessä joku ihan uusi tuttavuus. Ehkä sillä ei lopulta ollut väliäkään. Elämä siinä vain jatkoi loputonta rönsyilyään.

Jostain roomalaisesta kiviseinän rakosesta löytyi lopulta neidonhius, eli nurmennukka, yksi hiussaniaisiin kuuluva ohut heinäkasvi. Sillä rönsyllä on taikavoima: luoda uutta elämää.

 

***

 

 

 

Listoilta löydettyjä nimiä

Loppuvuosi on monien kirjallisuuspalkintojen aikaa. Joulusesonki on yhä edelleen kirjojen vahvin myyntikausi ja siihen mennessä pyritään uudet teokset ja tekijät rummuttamaan näkyviin.

Minäkin seurailin kustantajien ja median esille nostamia nimilistoja ja kirja-arvioita. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto on keskittynyt esikoiskirjoihin, kustantajien Kirjasäätiön Finlandia -palkinnot taas ovat kustantajien esille nostamia romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjoja. Koko maailman mittakaavassa ylimpänä keikkuu kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Joinakin vuosina oma arvioni ja palkintojen jakajien mieltymykset menevät yksiin – aika usein taas eivät mene. Tärkeää on kuitenkin löytää uusia kirjailijoita luettavaksi ja siihen palkintoehdokkaiden listaukset ovat hyvä apu.

Nyt huomioni kiinnittyi esikoiskirjoissa turkulaisen Mikko Malilan teokseen ’Kastanjasota’, jossa joukko Martin kaupunginosan pikkupoikia elää 1990-luvun lamavuosia. Pystyin jossain määrin saamaan kiinni sekä kirjan ajasta että paikasta, vaikken koskaan pikkupoika olekaan ollut.

Nobel-voittaja, korealainen Han Kang, oli minulle ennestään täysin tuntematon, vaikka hänen teoksiaan oli jo käännetty runsaasti maailmalla – myös suomeksi – ennen syksyn Nobelia. Valitsin hänen teoksistaan sen, joka kirjastossa oli nopeimmin saatavilla. ’Ihmisen teot’ saa alkunsa 1980-luvun mellakoista ja hallituksen kovista otteista nuoria mielenosoittajia vastaan. En aavistanutkaan, kuinka ajankohtainen kirjan teemoista äkkiä tuli, kun Etelä-Koreassa puhkesi aivan yllättäen vallankaappauksen uhka joulukuun alussa.

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist oli Tieto-Finlandia ehdokkaana kirjallaan ’Rannalla’. Teos kertoi eri kirjailijoiden tavasta kertoa merestä ja käyttää sitä teoksissaan. Kun selasin kirjaston tietokantaa varatakseni ’Rannalla’ -teoksen, vastaani tuli Nyqvistin aikaisempi kirja ’Räjähdemiehen perintö’. Se käsitteli Nobel-palkintoa, sen ympärillä käytäviä valtakamppailuja ja tapaa arvottaa kirjallisuutta. Tämähän onkin kiinnostavaa, totesin, ja valitsinkin luettavakseni sen.

Näin siis tämän kertainen kirjakolmikkoni muodostui kahdesta palkintoehdokkaasta ja yhdestä palkinnon voittaneesta: Mikko Malila, Sanna Nyqvist ja Han Kang.

 

Pojat keskenään karussa maailmassa

 

Mikko Malila on syntynyt vuonna 1983, joten hänellä on periaatteessa mahdollisuus omiinkin muistoihin elämästä pikkupoikana keskellä 1990-luvun raatelevaa lamaa. ’Kastanjasota’ (2024) tapahtuu Turun Martin kaupunginosan kaduilla ja puistoissa, vanhassa suuressa kaasukellossa ja ruostuvissa telakkahalleissa.

Jossain haastattelussa näin Malilan kuvaavan kirjaansa ’niin kuin ’Ei enää Eddy’ kohtaisi ’Katto-Kassisen’. Se sai minut kiinnostumaan ja etsimään kirjan luettavakseni. Onhan näitä ’lapsuuden loppu’ -kuvauksia kirjallisuudessa paljon muitakin. Itselleni tuli hakematta mieleen elokuvana nähty ’Viimeinen kesä’ eli ’Nearly hit by a train’, jossa River Phoenix aikoinaan nousi maineeseen.

Malilan pojat eivät ole sentään niin kurjissa oloissa kuin Eduard Louis’n Eddy, mutta Katto-Kassisen tapainen mielikuvitushahmo on tarpeen, jotta ahdistavaa todellisuutta pääsee pakoon ja saa voimaa kasvaa. Koskettavaa on, kuinka yksin Malilan kuvaamat pienet pojat perheissään ovat.

Isät ovat hajalla, kun työ ja ura ei enää anna itsetuntoa. Vaikka kuinka nuoleskelisi ja nöyristeli, niin lomautus tai irtisanominen iskee.  Äidit ovat lähteneet paremman miehen perään tai mielenterveyshoitoon. Urheiluvalmentajat kiusaavat ja hyväksikäyttävät.

Jossain kohtaa Malila kirjoittaakin selkeästi näkyviin, että ’nämä ovat ilman naisia kasvaneita’ poikia. Jos heidän arkeensa olisi kuulunut vahva sarja siskoja, tyttöserkkuja, tätejä ja mummuja, tarina olisi kenties toisenlainen.

Malilan tapa kirjoittaa on jotenkin sympaattisen ’rauhallinen’, vaikka poikien kohtaloissa olisi mahdollisuuksia paisutteluunkin. Käykö heille lopulta huonosti vai hyvin – se ei kaikkien kohdalla ole mitenkään ilmiselvää. Joku heistä pohtiikin: Johtuuko tämän sakin outous alueen juomavedestä tai maaperän kemikaaleista?

 

Tekojen muisto ei katoa koskaan

Han Kangin koreankielinen teos on ilmestynyt 2014 ja siitä on englanninkielisen käännöksen ’Human Acts’ tehnyt Deborah Smith vuonna 2016.  Sari Karhulahti on kääntänyt sen suomeksi ja ’Ihmisen teot’ on ilmestynyt meillä 2018.

Han Kangin teksti on jotenkin herkkää, aivan kuin helposti särkyvää ohutta lasia tai pergamenttia. Vaikutelman syntyminen on tavallaan outoa, sillä asiat, joita hän kuvaa, ovat hyvin raskaita. Rumia, julmia, kovia, ehdottomia. Ihmiset tapahtumien keskellä ovat uuvuksissa, sinnittelevät viimeisillä  voimiensa rippeillä. Ehkä kuvittelin kirjan henkilöiden muistuttavan kirjailijaa itseään; siroa linnunluista, kevyttä, mutta uskomattoman sitkeää ihmistä.

Tapahtumat alkavat 1980 Gwangjun maakunnassa, jossa  hallituksen paikalle lähettämät armeijan joukot kukistavat opiskelijoiden kapinaliikettä. Presidentti Park Chung-Hee haluaa säilyttää diktatuurinsa.

Yksi päähenkilöistä etsii veljeään lukion juhlasalista ja pihan ruumiskasoista. Häntä kalvaa valtava huoli ja syyllisyys: miksi en saanut vietyä pikkuveljeäni täältä pois, vaikka väkisin. Jos ruumista ei löydy, voiko ylläpitää toivoa hänen löytymisestään jostain muualta, elossa?

Nykyinen Etelä-Korea on näyttäytynyt maailmalle lähinnä yltäkylläisenä tavarataivaana ja puolihassun K-Popin rauhallisena kotimaana, joten neljänkymmenen vuoden takaiset järkyttävät tapahtumat tulevat varmasti monelle lukijalle yllätyksenä. Sitäkin suurempi ällistys oli, kun joulukuun alussa yhtäkkiä nykyinen presidentti yritti vallankaappausta ja parlamentin erottamista. Onko maailma taas tulossa hulluksi?

Han Kang kertoo Gwangjun tapahtumien keskelle joutuneista ihmisistä empaattisesti, mutta ei dramatisoiden. Hiljaisen, sitkeän kärsimyksen kuvaukset ovat vaikuttavia. Välillä teksti hipoo yliluonnollisen rajoja. Viiltävää on, etteivät ’ihmisten teot’ näytä hevillä unohtuvan, vaan Gwangjun verilöylyssä kuolleiden omaiset ja ystävät saavat kantaa kärsimystään loppuelämänsä.

Tapahtumista ei saa vuosikymmeniä myöhemminkään puhua. Niistä ei saa kertoa missään lehtihaastattelussa tai muissakaan yhteyksissä. Jopa tapahtumista myöhemmin kirjoitettu näytelmä aiheuttaa tekijöilleen suuria vaikeuksia.  Se onneton kustannustoimittajakin, joka oli hyväksynyt tapahtumista kertovan näytelmän julkaisemisen, joutuu ahdistavaan kuulusteluun.

Eräs Han Kangin henkilöistä toteaa, ettei pystyisi ikinä kääntymään kristityksi, vaikka lähetystyöntekijät ovat innokkaina häntäkin lähestyneet. ’En kerta kaikkiaan voisi koskaan sanoa: anna heille heidän rikoksensa anteeksi. En anna! Kukaan ei anna minullekaan anteeksi.’

 

Vallasta, kirjallisuudesta ja maineesta

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist julkaisi vuonna 2019 teoksen ’Räjähdemiehen perintö’. Markkinointitekstien mukaan teos ’paljastaa kiehtovia yksityiskohtia kirjallisen vallankäytön kulisseista’ Nobelin kirjallisuuspalkinnon ympärillä. 

Ja niinhän se tekee. Palkinnon yli 120 vuotta pitkä historia ja erilaiset ’skandaalit’ sekä jakajien että  vastaanottajien puolella käydään läpi kiinnostavasti ja notkeasti. Nyqvist perkaa aiheensa niin perusteellisesti kuin mahdollista. Yksi erikoisuushan Nobelissa on se, ettei sen vuotuisista ehdokasasetteluista anneta mitään tietoja viiteenkymmeneen vuoteen!

Supinaa ja kuhinaa tietenkin aina on liikkeellä ja ’asiantuntevat tahot’ väittävät tietävänsä, kuka kulloinkin on ehdokkuudessa kiinni, mutta mitään virallista tietoa ei jaeta. Maailmanpolitiikka ja erilaiset yhteiskunnalliset virtaukset ovat näkyneet palkittujen kirjailijoiden valinnassa selvästi, vaikka palkinnon perusteluissa alun alkaen puhutaan vain ’saavutuksista, jotka ovat hyödyttäneet ihmiskuntaa’.

Palkinnon jaon taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Niistä on syytä olla tietoinen, kun miettii palkintojen merkitystä kirjallisessa kulttuurissamme ylipäätään.

Aluksi Ruotsin kuningashuone suhtautui Nobelin testamenttiin ja palkintoon hyvin nuivasti ja piti sitä ’hullutuksena’ ja ’epäisänmaallisena’, kun suuria summia annetaan Ruotsin ulkopuolelle.  Myöhemmin palkinnon PR-arvo on tietenkin ymmärretty ja hyödynnetty maksimaalisesti. Nykyisin kuningas on itse palkintojuhlassa ’jakamassa’ näitä huomionosoituksia ja hovin naisväki kunnioittaa tilaisuutta iltapuvuissa ja tiarat päässä. Kaikki voittavat.

 

***