Kulttuurikerrostumia Istanbulissa

Lukemisen viehätyksistä suurimpia on kirjojen avulla luoda kuvaa jostain ajasta tai paikasta. Mitä täällä tapahtui tuhat vuotta sitten? Mitä kolmesataa vuotta sitten? Jo sekin riittää saamaan veren kiertämään vilppaammin, kun palaa johonkin oman nuoruutensa kaupunkiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Turkkilainen, pääosin islamilainen Istanbul, entinen kristitty ja kreikkalaiskatolinen Konstantinopoli, entinen hellenistinen Byzantion, tarjoaa mahtavat mahdollisuudet tällaiseen aikamatkailuun. Olen kirjoittanut Istanbulista tässä blogissani aiemminkin, mutta en voinut välttää innostustani, kun käsiini osui englantilaisen ladyn ja suurlähettilään puolison kirjekokoelma ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’. Siinä lady Wortley Montagu lähettää kotipuoleen matkakirjeitä 1700-luvun alun Istanbulista.

Kun olin jälleen joutunut Istanbulin pauloihin, etsin siitä lisää lukemista. Varsin moni kotimainen kirjailijakin on raportoinut tuntemuksiaan sieltä – Mika Waltari, Antti Tuuri, jne. – ja turkkilaisille se on ilman muuta suuri inspiraation lähde; Orhan Pamuk ja Elif Shafak tulevat ensimmäisinä mieleen.

Monien mahdollisuuksien joukosta tartuin kuitenkin suomalaisen toimittaja Reeta Paakkisen kirjaan ’Kotona Istanbulissa -tositarinoita Turkista’, koska se oli suhteellisen tuore (vuodelta 2013) ja koska se tarjosi tavallaan hauskan ’vastineen’ lady Wortley Montagun kuvauksille. Vaikka kirjoitusten välillä on kolmesataa vuotta, kumpikin nainen käyttää lukijansa kiinnostuksen herättämiseen samaa kikkaa: Täällä ei ole lainkaan sellaista, kun te muut siellä kotipuolessa luulette ja se, että pidätte tänne matkustamista outona ja pelottavana, on aivan turha huoli.

Kolmanneksi kirjojeni ryppääseen valikoin Istanbulin muistojaan kertovan turkkilaisen naisen kirjoittaman teoksen. ’Elämä on karavaaniseralji’ teoksen kirjoittaja Emine Sevgi Özdamar edustaa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka on syntynyt ja kasvanut Turkissa, mutta päätynyt vaihtamaan asuinpaikkansa muualle: Saksaan. Hän lähti maasta ensi kerran jo suuressa 1960-luvun ’vierastyöläisten’ kutsumisessa. Kun Istanbulin rautatieasemalla Saksan viranomaiset jakoivat viikonloppuna junalippuja ja osoitteita: tänne asuntolaan menette ja tähän tehtaaseen ilmoittaudutte maanantaiaamuna töihin, tervetuloa maahanmuuttajat meille.  Sellainenkin aika on joskus ollut!

 

Jatkuvat naamiaiset naisten ilona

Lady Mary Wortley Montagun kirjeitä on Britanniassa koottu moniin editoituihin niteisiin, joista poimitut ’Life on a Golden Horn’ kirjeet Ville-Juhani Sutinen on 2010 suomentanut kokoelmaksi ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’.

Ensimmäinen kirje on elokuulta 1716, jolloin Wortley Montagu on päässyt vasta laivalla yli Kanaalin ja tutustuu Rotterdamiin. Siitä reissaaminen hevoskyydeillä ja välillä vesitse jatkuu. Syyskuussa ollaan jo Wienissä, jossa keskitalvi vierähtääkin. Huhtikuussa ollaan viimein Adrianopolissa, Turkissa, ja toukokuun 1717 kirjeet kertovat jo Konstantinopolista, jolla nimellä kaupunkia enimmäkseen tuolloin kutsuttiin.

Ihailen ja ihmettelen tuon ajan ihmisten sitkeyttä ja kaikkien matkustamisen vaivojen kestämistä. Nykyään jo muutaman tunnin viivästys jossakin saa matkustavaiset tolaltaan. Toinen asia, jota jaksan ihailla, on kirjeiden kulkeminen. Niitä jaksetaan kirjoittaa ja kulkevat, vaikka sitten hitaastikin. Kaikki kunnia entisille postilaitoksille!

Lady Wortley Montagu kuului tietenkin aikansa yläluokkaan, jolla oli koko ajan mukana suuri saattue – olihan puoliso peräti suurlähettiläs – mutta rouvan kirjeet ovat hilpeän ’epäsovinnaisia’. Siksi ne varmaan ovat säilyneetkin näin kauan mielenkiinnon kohteena. Hän on sitä mieltä, että brittien puheet turkkilaisten naisten alistetusta asemasta ovat varsin liioiteltuja. Monessa asiassa turkkilaisten -toki yläluokkaisten - naisten elämä on paljon mukavampaa ja hauskempaa kuin briteillä.

Kahdella paksulla viitalla/hunnulla kuorrutettuina turkkilaisnainen voi kulkea kaduilla aivan rauhassa, kukaan ei rohkene häntä häiritä. Hän elää kuin ’jatkuvissa naamiaisissa’, joissa hän voi tunnistamattomana käväistä missä mielii – ja arkea piristävien rakkausjuttujen hoitelu sujuu näin hyvin helposti.

Naisten ’arkinen’ kelliminen kotona pehmeillä tyynyillä, makeisia napostellen ja uskomattoman kauniiksi laittautuneena, saa ladyn kadehtimaan turkkilaisia sisariaan toden teolla.  Jopa kylpylään lady uskaltautuu, ja antaa siitä hyvin myönteisen kuvan. Niin britti hän kyllä on, että ei itse uskaltaudu mukaan, vaan pitää korsettinsa tiukasti päällä. Turkkilaiset naiset nyökyttelevät ymmärtäväisesti: brittinainen ei varmaan saa riisua tuota kummaa kapinetta ilman aviomiehensä lupaa, tiukasti valvottu sisko-parka.

 

Elämä kirjava kuin matto

Emine Sevgi Ödzamar julkaisi riemunkirjavat ja loppumatonta puhetta pursuavat muistelmansa saksaksi 1992. ’Das Leben ist eine Karawanserei’ on varmasti ollut melkoinen suomennettava Raija Jänickelle, mutta niin vain ’Elämä on karavaaniseralji’ saatiin suomeksi 1999.

Kirjailija syntyy Anatolian Malatyassa heti sodan jälkeen 1946, ja muuttaa perheen isän vaihtuvien työpaikkojen perässä monta kertaa. Istanbulissa häntä pilkataan ’Anatolian kurdiksi, jolla on häntä takapuolessa’, Bursassa taas ’Istanbulin tytöksi, joka on heiveröinen ja osaamaton’. Välillä käydään myös Ankarassa, sitten palataan taas Istanbuliin.

Sevgi Ödzamarin perhe on köyhä, sen kokema Istanbul ja muut kaupungit näyttävät rupisemmat puolensa. Perheen asunnot vaihtuvat vuokrakasarmista toiseen. Arkinen elämä on erittäin värikästä. Joskus samalla kadulla asuu ’uskovaisia’, jotka katsovat karsaasti. Perhe saa hävetä isää, joka tämän tästä sortuu kapakkaan viinan ja prostituoitujen pariin. Toisaalta jossain vaiheessa juuri heillä on vähän aikaa moderni sohva ja nojatuolit, jotka tekevät heistä naapurustossa ’tärkeän’. Heidän sohvansa ja tuolinsa lainataan tämän tästä ’rekvisiitaksi’ toisten perheiden asuntoon siksi aikaa, kun siellä käy ’morsiamenkatsojia’.

Perheen naisten yhteinen kylpyläkokemus on varsin riemastuttava. Perusasiat hamamissa ovat edelleen hyvin samat kuin jo 1700-luvulla, mutta ’alemman luokan’ naisten kielenkäyttö on suorasukaisempaa.

Mummot ja tädit ovat äidin ohella tärkeitä kasvattajia, jotka vastaavat perinteen siirtämisestä ja toisaalta myös ennakkoluulojen ja kahlitsevien perinnäistapojen kulkeutumisesta seuraavalle naispolvelle. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä. Lopulta ollaan niin pitkällä, että nuori nainen lähtee ilman perhettä tehdastyöläiseksi Saksaan.

 

Glittertoppia ylle ja baanalle

                             

Reeta Paakkinen edustaa sitä nuorempaa suomalaisnaisten sukupolvea, joka on tottunut matkustelemaan, opiskelemaan ja työskentelemään ulkomailla. Lontoossa eläminen ei suuresti hetkauttanut hänen sukulaisiaan ja tuttujaan, mutta päätös muuttaa Turkkiin nostatti jo ihmetystä ja jopa silkkaa kauhua.

’Mä en ikinä muuttais Turkkiin, siellä alistetaan naisia’ sanoivat nuoremmat. ’Miten ihmiset voivat elää siellä, kun eivät syö sianlihaa’ päivittelivät vanhemmat.

Kirjassaan ’Kotona Istanbulissa – tositarinoita Turkista’ (2013) Paakkinen kertoo monenlaisista kokemuksistaan turkkilaisperheen ’nuorena miniänä’ ja toisaalta toimittajan työssään eri puolilla Turkkia ja Välimeren aluetta.

Paakkinen haluaa muistuttaa, että Turkki on viime vuosikymmeninä kehittynyt, vaurastunut ja modernisoitunut paljon enemmän, kuin ihmiset Suomessa ehkä ajattelevat. Toisaalta erot maassa ovat suuret – elämä syrjäseudun pikku maaseutukylässä on aivan eri planeetalta, kuin meno suurkaupunkien sykkeessä. Turkkilaisten enemmistö elää kuitenkin jo suurissa kaupungeissa.

Islamin vaikutus arkipäivään on aivan viime vuosina (etenkin 2016 ns. vallankaappausyrityksen jälkeen) vahvistunut, ja huivipäisiä naisia ja moskeijoissa käyviä miehiä näkyy nyt enemmän kuin aiemmin, mutta Istanbul on silti enimmäkseen ’maallinen’ ja erittäin monitahoinen. Kaupungissa on yli 16 miljoonaa asukasta ja sinne mahtuu erilaisia yhteisöjä ja alakulttuureja niin paljon, ettei niiden tuntemiseen muutama vuosi riitä.

Istanbul on laaja, niin tuhansien vuosien historiallisilta kerrostumiltaan, kuin maantieteellisestikin. Kaupungin liikennelaitoksen busseilla voi matkustaa 75 kilometrin matkan, Euroopan puolen esikaupungeista Aasian puolen Kartaliin.

Paakkisen anoppi pukeutuu räväkämmin kuin nuorisokaan Suomessa, ja ensi töikseen hän lähettääkin miniäkokelaan kauppaan ostamaan lyhyempää hametta ja muodikkaampaa käsilaukkua.  Toisaalta tuttavapiiriin kuuluu naisia, jotka käyttävät jatkuvasti päähuivia ja haluavat tyttäriensäkin ryhtyvän sitä käyttämään.

Kun tuttavuuksia ja etenkin avioliittoja ryhdytään solmimaan, tutkitaan vastapuolen ’tyyli’ tarkasti. Jos tuttavan perhe on ’liian uskonnollinen’ tai ’liian maallinen’, läheistä yhteyttä ei synny. Tärkeää on myös tietää ja toimia kunkin asuinalueen ’tavan’ mukaisesti.  Säännöt pitää osata rivien välistä, vaikkei ääneen mitään sanottaisikaan.

Työelämässä Reeta Paakkinen pystyi toimimaan melko vapaasti, vaikka omat ’me-too’ kokemuksensa ja poliittisesti liian arkaluontoisten juttujen välttämisen hänkin on joutunut ottamaan huomioon. Meluisaan ja vilkkaaseen Turkkiin hän on kuitenkin jo niin kotiutunut, että on viihtynyt siellä neljännesvuosisadan, vaikka maa onkin jatkuvassa muutoksen tilassa.

 

***

 

 

Kaikesta jää jälki

Löysin ilokseni kesälukemiseksi riittävän kepeän, mutta silti aidosti kiinnostavan dekkarisarjan.

Sen päähenkilönä on Ruth Galloway -niminen arkeologi, nimenomaan ’forensinen arkeologi’, joka oman yliopistotyönsä sivussa avustaa poliisia tarvittaessa. Tarvetta tietenkin tulee ihan jatkuvasti – vanhoja luita ja outoja kaivamisjälkiä löytyy brittiläisen Norfolkin kylmällä rannikolla poliisien ihmeteltäväksi liki viikoittain.

Dekkarisarjan kirjoittaja Elly Griffiths (oikealta nimeltään Domenica de Rosa) on tutustunut arkeologiaan aviomiehensä ammatin kautta – kuten Agatha Christiekin aikoinaan. Kaivamisten kohteet ja koko toiminnan muoto on tietenkin nyt aivan erilainen kuin Christien kuvaamissa brittiläisen imperiumin ’kulta-ajan’ arkeologiamysteereissä, joissa käytiin hellekypärät päässä ottamassa parempaan talteen Lähi-idän maiden muinaiset aarteet.

Elly Griffiths on aloittanut tämän hyvin suosituksi tulleen dekkarisarjansa vuonna 2009. Päähenkilö Ruth Galloway on 2000-luvulle sopivasti pitkälle kouluttautunut, itsellinen nainen, joka osaa ammattinsa. Jotta häneen saataisiin jotain kiinnostavaa säröä, hänellä on tytär, jonka hän kasvattaa yksin. Sarjan alkupään kirjoissa tytär on aivan vauva ja Galloway loikkii kaivausmontusta aina välillä autoon antamaan tuttipulloa tyttärelleen. Brittiläiset äitiyslomat!

Varsinaisen rikosten ratkomisen ja syyllisten pidättämisen hoitaa tietenkin virkavalta: Kings Lynn’in poliisilaitoksella rikoskomisario Nelson alaisineen ja joskus pomoineenkin on jatkuvasti tekemisissä Ruth Gallowayn kanssa. Juonikuvioiden monipuolisuus on taattu sivuhenkilöiden monenkirjavuudella: Ruthilla on yliopistolla apurahoista riitelemässä sekä ikäviä että mukavia työkavereita. Hänellä on yltiö-uskovaiset vanhemmat, joiden kanssa hän on melko vähän tekemisissä.  Sen sijaan hänellä on hyvin läheinen ystävä, joka on kaiken muun lisäksi myös druidi – siis kelttiläisen muinaisuskon ’pappi’. Ja on monia muita ystäviä, ja ystävien eksiä ja nyksiä.

Kuka siis olikaan Ruthin tyttären isä? Asia kyllä tuodaan esille sarjan jokaisessa kirjassa ja Ruthin perhekuvio säilyy tarinoiden tausta-aineistona, mutta se pysyy siellä. Ruth ei ole romanttinen ’ihmissuhdepähkäilijä’, vaan itsenäinen - ja itsepäinenkin – nainen, joka elää omaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kaikkea ei voi saada, mutta paljon voi. Ja kaikesta jää jälki, kuten Ruthin tärkein opettaja  yliopistolla aikoinaan oppilailleen painotti.

 

Meri peittää ja paljastaa

 

Elly Griffiths julkaisi ’The House at Sea’s End’ kirjansa 2011 ja suomeksi ’Jyrkänteen reunalla’ ilmestyi 2018. Kirjan suomentaja on Anna Lönnroth, josta erikseen mainitaan, että hän on koulutukseltaan myös arkeologi.

Kuten nimestä voi arvata, mysteerin ytimessä on ennen niin komea talo jyrkänteen reunalla. Kun se 1930-luvulla rakennettiin, sillä oli tilaa rannan läheisyydessä yllin kyllin. Talon ja rannan väliin mahtui mukava puutarhakin. Nyt kaikki on toisin.  Pauhaava Pohjanmeri kaivertaa rannikkoa, joka romahtaa alas vuosi vuodelta. Puutarha on kadonnut kokonaan ja meren voima uhkaa jo taloakin. Itse asiassa sen romahtamista pidetään jo varmana.

-Saakelin ilmastonmuutos nopeuttaa eroosiota ja minä menetän taloni, eikä kelvoton hallitus tee asialle yhtään mitään, meuhkaa vihainen kuuluisuus asiasta telkkarissa. Hän on meppi, Euroopan parlamentin jäsen siis, ja hänen sukutalonsa tuho pitäisi estää.  Mutta miten?

Niinpä niin, briteillä oli vielä kirjan ilmestymisaikaan 2011 meppejä. Nyt brexitin jälkeen ei enää ole. Tuskin ’kontrollin omiin käsiin’ ottaneet britit kuitenkaan ovat vieläkään eroosiota kesyttäneet.

Kun meri jauhaa rantaa rikki, tulee se jauhaneeksi myös esille jotain, mikä on joskus piilotettu syvälle rannan luolaan hiekkakerrosten taakse. Kenties jo sota-aikana. Siitä rikosmysteeri lähtee liikkeelle.

Muutamia takautumia ja sodassa piilotettuja asioita tulee Ruthille mieleen myös 1990-luvulta Bosnian sodasta, jonka jälkiä hän oli nuorena harjoittelijana kaivamassa.

Vapaasti vellomaan päässyt meri nostaa esiin, mutta myös vie mennessään. Poliisien ja Ruth Gallowayn taistelu vuoroveden voimaa vastaan onkin varsin jylhää luettavaa.

Ihmettelen aina kuvauksia vuoroveden mahdista, kun sellaista ei meidän rannoillamme voi kokea.

 

Haudasta otettiin yhteyttä

Elly Griffiths’in ’Dark Angel’ ilmestyi 2018 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Musta enkeli’ tuli meillä saataville 2021.

Tässä kirjassa Ruth saa kutsun Italiaan. Nuoruuden tuttava joltakin arkeologian kurssilta tekee yllättäen ehdotuksen. Rooman liepeillä olevaan pikkukaupunkiin tarvittaisiin nyt ’kuuluisa ulkomainen expertti’, ja Ruth on sellainen. Hän on jo saanut mainetta kirjoillaan ja julkaisuillaan. Ruth halutaan paikalle lausumaan arvioita TV-ohjelmaan, jossa tämä tuttava, melkoisesti itseään täynnä oleva arkeologi, esittelee kaivauksiaan – ja omaa erinomaisuuttaan. Hänhän on italialainen mies.

Ruth päättääkin tarttua tilaisuuteen ja jättää kalsean Norfolkin hetkeksi. Tytär on jo esikoulu-ikäinen, eivätkä he juurikaan ole päässeet matkustamaan. Tässäpä tilaisuus yhdistää huvi ja hyöty. Mukaan lähtee myös ystävätär ja tämän pieni poika.

Ruth pystyykin ’karismallaan’ pelastamaan arkeologiaa käsittelevän TV-ohjelman jatkon. Ohjelma aiottiin jo lopettaa, koska se ei tuotantoyhtiön mielestä ole ’riittävän kiinnostava’. Mutta tapahtumat eivät jää roomalaiskauden arkeologisiin löytöihin, vaan ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ihan tuoreitakin.

Eihän siinä Ruthin lomailusta tahdo tulla mitään. Kuvioita sotkee myös laittomasti Italiassa oleva syyrialainen pakolainen, toisen maailmansodan aikainen fasistien ja partisaanien katkera taistelu ja tietenkin roomalaiskatolinen pappi ja rippisalaisuus. Sitten paikkakunnalle osuu vielä maanjäristys.

Silloin rikoskomisario Nelsonin on jo lähdettävä tulemaan paikalle.

 

Perinteisen ydinperheen onnea

 

Elly Griffiths’in ’The Night Hawsk’ ilmestyi 2021 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Yöhaukat’ 2023.

Tarinan alussa kohtalaisen menestynyt tutkija ja bioteknologiayrittäjä sekä hänen opettaja-vaimonsa on löydetty ammuttuina. Aikuisten lasten ensikommentti uutiseen on tyly: Vanhempamme olivat kylmiä ja isämme täydellinen hirviö, joten olemme tyytyväisiä, että he ovat kuolleet.

Tämä olisi ehkä tavanomainen poliisiasia, mutta samaan aikaan metallinpaljastimineen liikkuvat amatööri-arkeologit löytävät rannalta pronssikautisen asekätkön – ja myös ruumiin, joka ei ole vuorokautta vanhempi. Taas on otettava yhteyttä arkeologian laitokseen ja Ruth Galloway’hin.

Metallinpaljastimin liikkuvat amatööriporukat ovat tulleet muodikkaiksi kautta Euroopan. Pronssikautisen aarteen löytäminen on jo varsin mahtava juttu – ja ilmeisesti vielä aivan mahdollinen Norfolkin rannikolla.  Meillä Suomessa sellaisesta ei kannata haaveillakaan. ’Oikeat’ arkeologit suhtautuvat nurjasti siihen, että amatöörit ’sotkevat’ löytöpaikkoja osaamattomuuttaan, mutta kuitenkin he kokevat jakavansa yhteisen intohimon kohteen.

Kirjan juonikuvio pysyy kohtalaisen hyvin koossa, vaikka siihen on punottu mukaan hyvin monenlaisia aineksia. On oikeita vanhoja aarteita, on kansantaruja ja kummituskertomuksia, on nykyaikaisten tieteentekijöiden keskinäistä kateutta ja kilpailua.

Ruth, joka aina joskus kokee syyllisyyden häivähdyksiä elämisestään ’vain kaksin’ tyttärensä kanssa, saa havaita, että useammankin henkilön taustasta löytyy piiloteltu perhehelvetti, jossa ei todellakaan ole mitään tavoittelemisen arvoista.

 

***

 

Kadonneet ja kaivatut

Korealainen kirjallisuus on ollut minulle täysin tuntematonta, kunnes viime syksynä Nobel-voittaja Han Kang avasi tämän ’oven’.

Nyt tutustuin toiseen, maailmalla jo hyvin tunnettuun Etelä-Koreasta tulevaan naiskirjailijaan, nimeltään Kyung-sook Shin. Hänellä sattuu olemaan Suomessa ’luottokääntäjä’, Taru Suominen, joka suomentaa hänen teoksensa suoraan koreasta, mikä on hyvin harvinaista.  Shin on myös vieraillut Suomessa markkinoimassa teoksiaan.

Korea on maana ja kulttuurina jäänyt naapuriensa Kiinan ja Japanin väliin ja varjoon. Korealla on oma erityinen kulttuurinsa, oma kielensä ja jopa omat aakkoset, joilla kieltä kirjoitetaan. Vaikka Korea on ollut satojen vuosien ajan oma kuningaskuntansa, se on usein joutunut naapuriensa painostamaksi. Välillä sitä on uhannut Kiina, välillä Japani. Usein maa on joutunut näiden naapuriensa kahden välisten valtakamppailujen taistelutantereeksi.

Vuonna 1910 Korean viimeinenkin oma kuningas syrjäytettiin ja siitä alkaen maa kuului kokonaan Japanille. Seuraava muutos tapahtui toisen maailmansodan jälkeen, 1945. Japani kuului tuolloin sodan häviäjiin ja se joutui luopumaan kaikista valloituksistaan, myös Koreasta. Kylmän sodan jakolinjat iskivät lähes välittömästi myös Koreaan; pohjoisosaan alettiin pystyttää Neuvostoliiton ja myöhemmin Kiinan tuella kommunistista järjestelmää, eteläosasta puolestaan tuli länsimielinen ja kapitalistinen Korean tasavalta. Maa on pysynyt kahtia jaettuna siitä saakka.

Etelä-Korean talous on kukoistanut: maa tunnetaan massiivisesta teollisuudestaan ja viihdetuotannostaan. Tuleepa sieltä huippuviulistejakin, kuten Sibelius-kilpailusta tänä vuonna nähtiin. Demokratia on kuitenkin ollut haurasta; maata on hallittu sotilasdiktatuurina vuoteen 1987 asti, ja sen jälkeen hallinneet demokraattisesti valitut presidentitkin ovat usein saaneet korruptiotuomioita. Viimeksi joulukuussa 2024 oltiin lähellä vallankaappausta.

Kirjailija Kyung-sook Shin on syntynyt 1963. Hänen vanhempansa eivät pystyneet kustantamaan hänelle lukiota, joten hän kävi jo teini-ikäisestä töissä elektroniikkatehtaassa ja opiskeli lukion iltakoulussa. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan yliopistossa.

Elämän hauraus ja epävarmuus tuntuvat olevan Shinille toistuvia teemoja. Hän kirjoittaa kaikista henkilöistään tavattoman ’kauniisti’.

Kenties aiempien sukupolvien kokemukset ja muistot, sekoittuneina omiin, ovat tuoneet rakkaitten ihmisten äkilliset katoamiset hänen teoksiinsa. On iso murhe menettää joku läheinen kuolemalle, mutta tämän äkillistä, selittämätöntä katoamista on lähes sietämätöntä kestää. Epävarmuus, toivon ja epätoivon heilahtelut, rikkovat ihmisen. Kenties tämä on ollut asia, jonka moni korealainen on joutunut kokemaan.

 

Tunsinko äitiäni lainkaan?

Kansainväliseen maineeseen Kyung-sook Shin nousi 2008 romaanillaan ’Ommarul putakhae’. Kirja sai lukuisia palkintoja ja se on julkaistu yli 36 maassa. Suomeksi ’Pidä huolta äidistä’ ilmestyi Taru Suomisen kääntämänä 2015.

Kirjassa tuiki tavallinen monilapsinen korealaisperhe kadottaa äkkiarvaamatta äitinsä. Lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja koettavat kukin tahoillaan tulla toimeen. Kovin helppoa ei ole kellään; työpaikat ja opinnot tuntuvat vaativan kaikilta kovaa raatamista. Kotona tulee käytyä yhä harvemmin – no, onhan se mukava saada äidiltä säilöttyjä vihanneksia, mutta elämässä on niin paljon muita kiireitä nykyään.

Miten on mahdollista, että 69-vuotias nainen, ’meidän äiti’, häviää äkkiä olemattomiin Soulin ruuhkaisella rautatieasemalla? Miksi häntä ei löydy mistään? Minne hän on voinut mennä, jos hän nyt on mennyt jonnekin? Miksi?

Perhe alkaa syytellä toisiaan. Milloin kävit kotona viimeksi? Millainen hän oli silloin? Miten niin minä, milloin itse kävit?

Ihmeissään on myös perheen isä. Millainen vaimo hänellä oikeastaan oli? Tyttö oli vain 17-vuotias kun hänet naitettiin ja koko miehen suku haukkui häntä, kun lasta ei alkanut kuulua. Osaako tuo mitään, kun ei lastakaan saa? Kyllähän hän puutarhassa raatoi ja lapsiakin sitten lopulta tuli, useitakin.  Mutta millainen hän varsinaisesti oli? Mitä ajatteli? Mistä oli kiinnostunut? Oliko hän mistään kiinnostunut – eipä tullut koskaan kysyttyä. Mitä hänelle varsinaisesti ’kuului’? Oliko hänellä suruja? Sairauksia?

Kyung-sook Shin kuvaa kauniisti ja monikerroksisesti perheen järkytystä ja surua. Heidän mielissään alkaa pala palalta rakentua kuva äidistä, jonka salaisuuksista tai ominaisuuksista he eivät tienneet mitään, mutta jota he huomaavat kovasti kaipaavansa.

 

Muistakaamme tämä päivä

Kyung-sook Shin’in koreankielinen ’Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go’ ilmestyi 2010, Taru Suomisen käännös ’Jään luoksesi’ tuli meillä markkinoille 2017.

Tässä kirjassa ollaan yliopistolla. Tuoksuu kyynelkaasu ja kuuluu mielenosoitusten huuto ja meteli. Opiskelija Jeong Yun on ollut niin ahdistunut, että on pitänyt taukoa opinnoistaan. Kun hän vähän paremmin voivana palaa luennoille takaisin ja huomaa siellä oudon Mirun ja tätä suojelevan ystävän, Myeong-seon, kaikki muuttuu.

Kolmikko alkaa liikkua yhdessä ja tehdä ’outoja tempauksia’, kuten halata vähintään sataa tuntematonta vastaantulijaa tai nostaa pystyyn kaikki näkemänsä esineet, jotka ovat jostain syystä kaatuneet. Aina, kun he kokevat jotain mukavaa tai näkevät jotain kaunista, he sanovat toisilleen ’muistakaamme tämä päivä ikuisesti’.

Suurena innoittajana heille toimii kirjallisuuden professori Yun, joka kertoo legendaa Kristoforoksesta, kärsivien kantajasta. Kantoiko hän turvaan pienen lapsen, vai kantoiko hän siinä Kristuksen?  Oletko Sinä Kristoforos, kannatko muita, vai oletko lapsi, joita muiden tarvitsee kantaa?

Mielenosoitukset pahenevat. Mirun oireilu pahenee. Professori Yun joutuu irtisanoutumaan virastaan. Jeong Yunin ystävä Dan katoaa ollessaan armeijassa. Mirun sisaren poikaystävä on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun häntä talutettiin poliisiautoon. Surut nuorten elämässä alkavat kasaantua.

’Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen, vaan kukin vaalii toisen muistoa omalla tavallaan. Tämä kirja on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville’, kertoo kirjailija Shin kirjan loppusanoissa.

 

Päärynänkukkien lapsi

Kyung-sook Shin’in teos ’Yi Jin’ ilmestyi 2014 ja Taru Suomisen kääntämä ’Hovitanssija’ 2019.

Tässä teoksessa Shin sukeltaa Korean kuningaskunnan viimeisiin vuosiin, pääosin 1890-luvulle. Historiasta suuresti kiinnostuneena suorastaan ahmin kuvauksia tuon aikakauden tapahtumista, hovin ja yhteiskunnan tapakulttuurista ja elämästä ’vanhassa Koreassa’. Se oli hyvin kiehtovaa – jotain, mistä en aiemmin ollut mistään lukenut.

Kun juonenkuljetus siirtyi joksikin aikaa Ranskaan, olin suorastaan tuskastunut. Ei tässä ole mitään kiinnostavaa, tämä kaikki ’on niin nähty’. Ranskalaiset kirjailijat, säveltäjät, Pariisin ooppera, joo joo. Koska kirjan päähenkilöinä ovat ranskalainen diplomaatti ja korealainen orpotyttö, josta on kehkeytynyt kuninkaan hovin taitavin ja hurmaavin hovitanssija, on Pariisin visiitille tietysti syynsä.

Kiinan ja Japanin vaikutus korealaisten elämään oli ollut jatkuvaa, mutta nyt myös läntiset vallat levittelivät lonkeroitaan sinne.  Omia tavoitteitaan alueella ajoivat niin britit, venäläiset kuin ranskalaisetkin.

Kiinnostava sivujuonne oli roomalaiskatolisen uskon vähittäinen juurtuminen Koreaan ranskalaisten lähetystyöntekijöiden myötä. Papit pystyttivät maahan ensimmäisiä orpokoteja, joille oli valtava tarve. Sotien, levottomuuksien ja tartuntatautien jäljiltä kaikki läheisensä menettäneitä lapsia vaelteli nälkäisinä laumoina.

Myös myöhempi hovitanssija Yi Jin tulee pienenä orpona ystävällisen rouva Seon hoiviin. Lapsi ei tullessaan tiedä edes nimeään.  Hänelle käy kuitenkin ’elämän arpajaisissa’ varsin hyvin. Hänestä kehkeytyy viehättävä, hän oppii tapoja, hän oppii lukemaan, hän oppii ranskalaispastorin avustuksella ranskaa. Mikä tärkeintä, hän pääsee kuninkaalliseen hoviin tanssijaksi.

Yi Jininkään elämässä kaikki ei kuitenkaan mene kivutta. Koko kuninkaan hovin olemassaolo alkaa olla veitsenterällä. Ajat ovat levottomat ja kaikille vaaralliset. Kahden kulttuurin välissä ja ilman tietoa taustastaan hän aikuisenakin yksinäisinä hetkinään miettii: Kuka minä oikein olen?

 

***