Keskitalven tullessa sain taas oireita vanhasta venäläisen kirjallisuuden kaipuustani. Lunta ei tänä vuonna ole ollut paljon, eikä talvi ole ollut kovin kylmäkään, mutta silti joku slaavilainen häivähdys vain iskee läpi.
Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun on valitettavasti saanut lähes kaiken venäläisen maistumaan pahalta, eikä uusia käännöksiä ole juurikaan edes tarjolla. Mitä siis lukisin? Onneksi on Mihail Siskin.
Siskin on asunut jo runsaat kaksikymmentä vuotta Sveitsissä, mutta hän on kirjoittanut hyvin aktiivisesti Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta, ja siitä, miten kirjallisuus voi siihen vaikuttaa.
Löysin Siskiniltä luettavakseni kaksi esseekokoelmaa. Saksaksi alkujaan kirjoittamansa ’Sota vai rauha’, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ Siskin julkaisi jo vuonna 2019. Uusin, ’Viha ja kauneus’, kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’, koostuu osin saksaksi, osin venäjäksi julkaistuista kirjoituksista, joista viimeisimmät ovat vuodelta 2024.
Näitä oli kiinnostavaa ja osittain erittäin nautittavaakin lukea, mutta mikään kohottava kokemus ne eivät olleet. Miten olisivatkaan voineet olla?
Siskin repii omien tulkintojensa ja toisten kirjailijoiden analyysien avulla palasiksi kaikki tekosyyt ja selitykset ’venäläisestä erityisyydestä’, ’kansan sielusta’ tai ’arvoituksellisuudesta’, jolla lännessä on koetettu ymmärtää ja pelonsekaisesti perustella käyttäytymistä, jota emme käsitä emmekä voi hyväksyä. Ei orjuudessa ja tietämättömyydessä ole mitään oudon salaperäistä, Siskin sanoo.
Kantaa ottavien lehtiartikkeliensa lisäksi Siskin on tunnettu romaanikirjailija. Kansainvälisen läpimurtonsa Mihail Siskin teki jo vuonna 2005 venäjäksi julkaistulla romaanilla ’Neidonhius’. Kirja sai kymmeniä käännössopimuksia ja oli Venäjälläkin tuolloin hyvin suosittu. Se sai siellä ’Kansallinen bestseller’ -palkinnonkin.
Tässä siis tämänkertainen keskitalven venäläinen kirjakolmikkoni Mihail Siskiniltä: Sota vai rauha, Viha ja kauneus ja Neidonhius.
Lyö omiasi, niin vieraatkin pelkäävät
’On raskasta olla venäläinen’, aloittaa Mihail Siskin kirjansa esipuheen. ’Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung’ ilmestyi 2019 ja Sirpa Hietasen suomentama ’Sota vai rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ saatiin meillä tarjolle 2023.
Saksan kieltä opiskellut Siskin joutui aikoinaan puolustelemaan ainevalintaansa isälleen, joka oli sotinut natseja vastaan. ’Isä, suuri saksalainen kirjallisuus on kuitenkin olemassa, ’ hän yritti selittää.
Nyt Siskin kokee, että Venäjän hallituksen Ukrainassa tekemät sotarikokset ovat myös rikoksia hänen äidinkieltään kohtaan. Siskin suree sodan väistämättä aikaansaamaa kulttuurin tappiota. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, eikä suuri venäläinen kirjallisuus kyennyt torjumaan Gulagia. Mitä kirjailija voi nytkään tehdä? Ainakin avata suunsa ja puhua niin selvästi kuin osaa. Siskin haluaa myös pyytää ukrainalaisilta anteeksi, mutta sanoo samaan hengenvetoon, että ymmärtää etteivät tehdyt asiat ole anteeksiannettavissa.
Siskin käy teksteissään läpi Venäjän yhteiskunnallista historiaa ja koettaa löytää siitä selitystä ’käsittämättömälle’. Ensin oli heimoyhteiskunta, sitten viikinkien valta, pikku ruhtinaskunnat ja klaanit. Kehittyi vankasti väkivaltaan perustuva vallan vertikaali: kaikki on alisteista ylinnä istuvalle, alhaalta ylöspäin ei rakennu mitään. Ennen kaikkea 1200-1400 lukujen mongolien valta ’turmeli’ yhteiskunnan lopullisesti eikä mitään lännessä kehittyneen ’edustuksellisen vallan’ tai ’kansalaisyhteiskunnan’ tai ’valistuksen’ kaltaista yksilön vapautta tai valtaapitävien vallan rajoittamisen ideaakaan päässyt syntymään. Ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään.
Tätä samaa tulkintaa tai selitystä ovat tarjonneet monet muutkin tutkijat ja analysoijat. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Olisihan venäläisillä tässä ollut 600 vuotta aikaa kehittyä, niin kuin muutkin ovat tehneet – mutta kun ei niin ei.
Siskinin mukaan Venäjän yhteiskunnallista vapautta kesti levottomana vuonna 1917 vain muutaman kuukauden, kunnes lokakuussa bolsevikit jo alistivat kaiken valtaansa. Seuraavan kerran vapautta kesti hiukan pitempään, lähes kaksi kaoottista vuotta, kun vuoden1991 Neuvostoliiton romahdus päättyi 1993 vaalien väärentämiseen ja oligarkkien nousuun. Kansa olikin silloin jo saanut uudesta ’dermokratiasta’ eli ’paskakratiasta’ ihan tarpeekseen ja painoi päänsä nöyrästi, toivoen vain, että ’joku’ toisi järjestyksen maahan. Ja tulihan se.
Oligarkit nauttivat asemastaan, mutta hankkivat silti kaksoiskansalaisuuksia ja siirtelivät rahojaan Sveitsiin, Britanniaan ja muualle, sillä he arvostivat lännessä normaalia omaisuuden ja hengen suojaa. Kumpaakaan Venäjällä ei ole koskaan ollut.
Nyt kansan enemmistö tuijottaa television ’zombilaatikkoa’ ja ottaa mukisematta vastaan, mitä sieltä annetaan. Se ei tee vallankumousta, siitä Siskin on lähes varma. Ne, jotka ovat valtion toimista toista mieltä, kärsivät hiljaa. Ja kaikki ne, jotka kykenevät lähtemään maasta, ovat lähteneet. Heitäkin on sadoin tuhansin.
Tai ehkä sittenkin muutos tulee jotain arvaamatonta tietä? Ihmeitä kuitenkin aina joskus tapahtuu, pohtii Siskin.
Venäjä ei kiidä minnekään vaan mätänee rotkossa
Mihail Siskinin esseekokoelma ’Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’ (2024) on koostettu runsaasta kymmenestä kirjoituksesta, jotka on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Süddeutsche Zeitungissa, Frankfurter Allgemeine Zeitungissa jne. Saksankieliset artikkelit on suomentanut Sirpa Hietanen ja venäjänkieliset Vappu Orlov. Vanhimmat tekstit ovat vuodelta 2013, uusimmat keväältä 2024.
Aluksi Siskin pohdiskelee, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Onko venäläisessä kirjallisuudessa jotain erityisesti vialla, kun sen parhaat tuotteet ovat kutsuneet uudistamaan maailmaa ihmisrakkauden ja ihmisarvon parhaiden periaatteiden mukaan, mutta yhteiskunta on aina päätynyt vain uuteen tyranniaan?
Tyrannia ei ainakaan halua, että mikään muuttuisi. Orjista syntyy diktatuuri ja diktatuuri synnyttää lisää orjia. Kirjat ovat voimattomia ohjuksia ja tykkejä vastaan, mutta kun sota joskus loppuu, on kirjallisuus ja kulttuuri ainoa mahdollisuus sillan rakentamiseen kuoleman ja vihan ylitse, Siskin toteaa.
Tässä esseekokoelmassa Siskin antaa lukijalle hyvin mahdollisuuksia hoitaa ’venäläisen kirjallisuuden ikävää’, sillä hän käy läpi useita klassikkoja (Puskin, Gogol, Turgenev, Tolstoi, Dostojevski jne.) ja poimii heidän teksteistään hätkähdyttäviäkin tulkintoja yhteiskunnan tilasta ja päämäärästä.
Jotkut ovat jo pitkältä ajalta hyvinkin tuttuja tekstejä, jotkut uusia löytöjä ja näkökulmia. Itselleni yllättäviä olivat Anton Tsehovin kirjoituksista poimitut sitaatit ja analyysit. Muistan Tsehovin lähinnä yksilön ongelmia ja ’tarpeettomuutta’ terävästi ruotivana kirjailijana, en niinkään yhteiskuntaan kantaa ottavana. Siskin nostaa esiin Tsehovin osuvia kannanottoja, kuten: ’Venäjällä kaikki ovat valtion orjia. Olemme tulvillamme nöyristelyä ja teeskentelyä. Itserakkaus ja turhamaisuus meillä on eurooppalaista, kehitys ja toiminta taas aasialaista.’
Aha, siinäkö siis tuli ratkaistua ainainen pulma siitä, kuuluuko Venäjä Eurooppaan vai Aasiaan?
Tsehovin kertomus ’Rotkossa’ on vuodelta 1899. En tunne alkuperäistä kertomusta, mutta Siskinin sitaatit siitä ovat karuja:
’Venäjä on rotkossa. Sieltä ei pääse pois, eikä muuta maailmaa tiedä olevankaan. Rotkossa ei tunneta tunnonvaivoja, siellä käydään kyllä kirkossa mutta sääliä ei tunneta. Heikompi pitää tappaa. Vahvemman oikeus määrittää kaiken ja kaikki on tulvillaan valhetta. Rotkossa eläville on eduksi, jos he eivät ymmärrä miten he elävät. Mutta mitä tehdä, jos joku joskus katsoo ympärilleen ja näkee?’
Siskinin mukaan Tsehov - joka kuoli jo 1904 - tunsi maansa ja aavisti sen tulevaisuuden. Eräässä kirjeessään Tsehov sanoi: ’Tieteen, taiteen ja vapaamielisyyden lipun alla meillä tulevat vielä hallitsemaan sellaiset rupikonnat ja krokotiilit, jollaisia ei tunnettu edes Espanjan inkvisition aikana. Saattepa nähdä.’
Olemme nähneet, kuittaa Siskin.
Rönsyjä menneisyydestä
’Neidonhius’ (venäjänkielinen alkuperäisteos ’Venerin volos’ 2005) ilmestyi meillä Vappu Orlovin suomentamana 2015.
Siskinin paksu romaanijärkäle tuntuu kokeilevan monia kerronnan muotoja. Osa kirjasta on vanhahtavaa, historiallisen romaanin elämäkertatyyliä. Osa taas on modernia, suorastaan tajunnanvirtaa, josta ei yhdellä lukemisella saa tolkkua. En ainakaan minä saanut.
Välillä äänessä ovat venäläiset turvapaikanhakijat, joiden koukeroisia selostuksia siihenastisen elämänsä kärsimyksistä kuuntelee Sveitsin maahanmuuttoviraston tulkki – työ, jota Mihail Siskin on tehnyt oikeastikin. Sitten kertojaksi vaihtuu jo kuollut venäläinen laulajatar Bella Dmitrjevna, jonka 1900-luvun alkupuolelta alkavien yksityiskohtaisten päiväkirjojen perusteella jonkun pitäisi laatia elämäkerta. Ja välillä kerrontaa vie eteenpäin tulkki itse, vaimoineen ja lapsineen ja omine ongelmineen. Hänen vanha opettajansakin pyörii mukana.
Tarinaa pursuaa kirjassa niin valtoimenaan, etten pysynyt kärryillä, kuka lopulta oli kertomassa mitäkin, ja jatkuiko jonkun aiemman tarina vielä, vai oliko nyt äänessä joku ihan uusi tuttavuus. Ehkä sillä ei lopulta ollut väliäkään. Elämä siinä vain jatkoi loputonta rönsyilyään.
Jostain roomalaisesta kiviseinän rakosesta löytyi lopulta neidonhius, eli nurmennukka, yksi hiussaniaisiin kuuluva ohut heinäkasvi. Sillä rönsyllä on taikavoima: luoda uutta elämää.
***
