Loppukesän kevyemmäksi luettavaksi etsiskelin jälleen uusia dekkareita. Kuten olen aiemminkin kertonut, suosin pehmeämpää jännitystä, jossa ympäristön kuvauksella, historialla, kulttuurisilla vaikutteilla ja jopa huumorilla saisi mieluusti olla osuutensa.
Raivopäistä teurastusta, motiiveiltaan käsittämättömiä rituaalimurhia ja niitä setvimässä juoppoja etsiviä ja synkkiä poliiseja en halua – nordic noir ei siis nappaa.
Koska vanhat ’luottodekkarit’ on luettu jo aivan koirankorville, valitsin tänä kesänä hieman uudempaa tarjontaa: brittikirjailija Ruth Ware on syntynyt vuonna 1977. Hän on toki jo vakiintunut alansa ammattilainen, jonka tuotantoa on käännetty yli 40 kielelle.
Waren tyylilajiksi määritellään ’psykologinen trilleri’. Yksinkertaisimmillaan sen voisi kai kuvata niin, että dekkareissa yleensä ensin löytyy ruumis ja sen vaiheita setvimällä päästään tarinassa eteenpäin, mutta Waren kirjoissa sen sijaan voi kestää kauankin, ennen kuin ruumis ilmaantuu.
Vaaran uhka kylläkin leijuu koko ajan päähenkilön ympärillä. Tilanne käy jatkuvasti hankalammaksi ja päähenkilö-parka säntäilee kuin peura ajovaloissa, mutta pakoon hän ei pääse. Ei tietenkään – muuten kirja loppuisi kovin lyhyeen. Rikosta ei myöskään ole ’ratkomassa’ kukaan, vaan päähenkilö – ja lukija – joutuu koko ajan pohtimaan, kuka kaiken takana on ja ketä pitäisi kaikkein eniten varoa.
Ruth Waren päähenkilö – ainakin niissä kolmessa kirjassa, jotka luin – on kirjoittajansa näköinen sikäli, että hän on nuorehko nainen. Hän joutuu elämässään kamppailemaan – hän ei ole kaunis ja rikas yläluokan nirppanokka, joita hän kylläkin tuntee, tai joille hän tekee työtä.
Brittiläisen yhteiskunnan rakenteet näkyvät ja tuntuvat kirjoissa selvästi – yhä vain sikarikkaat listivät toisiaan hulppeissa herraskartanoissaan tai hiihtomajoissaan ja nauravat halveksivasti ’väärinpukeutuneelle’ alaluokasta ponnistavalle, joka jostain syystä on kuitenkin kutsuttu mukaan.
’Suljetun tilan mysteeri’ toistuu Waren kirjoissa aivan Agatha Christien tyyliin, vaikka yhteen kokoontuneet porukat ovatkin nykyaikaistuneet: nyt mobiilin musiikkisovelluksen luoneen IT-firman ydinryhmä tai luovissa ammateissa toimivien polttariporukka alkaa karmivasti harventua. Ja pointti on, että ollaan jossain sellaisessa paikassa, josta ei pääse pois ja jonne ei voi kutsua apua. Sehän se on nykyihmisen painajainen: kun netti on kaatunut ja puhelimessa ei ole kenttää!
Sairas rakkaus
Ruth Waren kirja ’In a Dark, Dark Wood’ (2015) ilmestyi Oona Nyströmin suomentamana nimellä ’Synkän metsän siimeksessä’ (2017).
Kirja alkaa vanhalla brittiläisellä lorulla, jossa synkän metsän siimeksessä on synkkääkin synkempi talo ja siellä synkkääkin synkempi huone, jossa on synkkääkin synkempi kaappi…
Tämä oli ensimmäinen Ruth Waren teos, jonka luin. Heti alussa piti tarkistaa painovuosi, onko tämä tosiaan muutaman vuoden takaa, eikä jostain 1960-luvulta…Ilmeisesti siis britit yhäkin palelevat asunnoissaan yön ja vasta aamulla käynnistävät kuumavesiboilerin ja lämmittimen, säästeliäästi vain joksikin aikaa. Ja että tehdessään kirjoitushommia kotona, saattaa maitomies olla ainoa ihminen, jonka he päivän aikana tapaavat. Maitomies? Onko niitä muka yhä?
Se on kyllä ’epäbrittiläistä’ että päähenkilö, yksin asuva nuori Leonora laittaa heti herättyään ’kahvin tippumaan’. Kahvin! Hän on sittenkin uudempaa sukupolvea, selvästi.
Monta kertaa päivässä säntillisesti jaettua postia kadehdin briteiltä yhä tänä päivänä. Tapahtumat eivät nyt kuitenkaan ala aamupostin tuomalla kirjeellä, vaan sähköpostin selaamisella. Outo kutsu jonkun Claren polttareihin – varmaan väärä osoite. Vai voisiko tämä olla SE Clare? Mutta hänen kanssaan en ole ollut missään tekemisissä yli kymmeneen vuoteen – ei kai sellaisia muinaisia kouluaikojen tuttavuuksia nyt kutsuta polttareihin, hyvänen aika sentään? Eikä niihin tietenkään mennä – miksi ihmeessä menisi?
Mutta Leonora lopulta kuitenkin menee. Hän on jotenkin liian kiltti. Tai liian miellyttämishaluinen. Tai liian utelias. Tai liian yksinäinen. Ja ainakin aivan liian varomaton.
Kaikilla perheillä on salaisuutensa
’The Death of Mrs Westaway’ (2018), Antti Saarilahden suomentamana ’Rouva Westaway on kuollut’ (2019) siteeraa alussa brittiläistä lorua harakoista, jossa ’Yksi lintu surun tuo, toinen johtaa onnen luo ’– ja lopulta ’seitsemäs se vaikenee, salaisuutta varjelee ’. Muistan tätä lorua käytetyn dekkareissa ennenkin, esimerkiksi television ’Komisario Lewis’ -sarjassa.
Tässä kirjassa päähenkilö, nälkärajalla ja veloissa kärvistelevä nuori Harriet, löytää surkean ullakkoasuntonsa ovimatolta ihan oikeita kirjeitä. Toisessa ’pikavippi’ gangsteri uhkaa häntä sormien katkomisella ja polvien murskaamisella, jos lisää rahaa ei ala pian tulla. Toisessa notaarin leimalla varustetussa kirjeessä ilmoitetaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentissaan jättäneen hänelle ’huomattavan omaisuuden’.
Näitä hautajaisiin ja niiden jälkeiseen ’testamentin lukuun’ kokoontuneita keskenään vihamielisiä seurueita on nähty lukemattomissa dekkareissa. Aina tuntuu löytyvän joku meren taa vuosia sitten kadonnut veli tai kaikille tuntematon äpärälapsi, jonka hyväksi tehdyn testamentin kaikki muut, vaikka keskenään kuinka riitaiset perilliset, haluavat tietenkin kumota.
Suomalainen väestökirjanpito on ollut niin tarkkaa ja kansa niin köyhää, ettei ’kadonneita miljonäärisukulaisia’ juurikaan ole meillä päässyt löytymään ja nykyinen DNA-testaus vie pohjan äkkiä ilmestyneiltä ’tuntemattomilta’ sukulaisilta, jos he sattuisivat yrittämään huijausta.
Mutta Ruth Waren kirjassa kurja ja pennitön Harriet päättää kuitenkin yrittää. Hänhän ei ole tätä juttua keksinyt, vaan virheen on tehnyt notaari.
Jo hautajaispäivään osunut lamaannuttava kaatosade vetää tunnelman synkäksi. Kun tapahtumat siirtyvät tyhjentyneeseen, lämmittämättömään jättikartanoon, jonka sokkeloissa raahustaa ainut jäljelle jäänyt palveluskunnan edustaja, vihamielinen rouva Warren, ollaan hyvin perinteisissä kuvioissa.
Lumi peittää kaikki jäljet
Ruth Waren ’One by one’ (2020) sai Antti Saarilahden suomennoksena nimen ’Lumimyrsky’ ja ilmestyi 2022.
Tämä kirja ei ala vanhalla lorulla, vaan uudemmalla nonsense löpinällä. Alkajaisiksi nimittäin siteerataan Snoop -nimisen IT-firman nettisivuja, joissa yrityksen ydinryhmä esitellään. Teksti on varsin tutunoloista ja erittäin tekohauskaa mainostoimistokieltä, ’kun me ollaan niin cool’, ja työporukan titteleihin kuuluu mm. hillonvartija ja chillimestari.
Tapahtumapaikkana on ylellinen hiihtomaja Ranskan Alpeilla. Talon mukana tulee henkilökunta, joka vastaa siitä, että kaikki urheiluvälineet ja majan sisustuksen hienoudet ovat koko ajan kunnossa ja huippuluokan gourmet -aterioita tarjoillaan monta kertaa päivässä.
Kelpaa siinä sitten Snoop -firman ydinryhmän pitää strategiapäiviään ja pohtia muun muassa sitä, pitäisikö alkuperäisille osakkaille miljoonia tuova ostotarjous firmasta hyväksyä. Toisten mielestä kyllä, toisten mielestä ei missään tapauksessa.
Ydinryhmän lisäksi paikalle on pyydetty firmasta jo lähtenyt entinen assistentti, joka ei ole lainkaan ’cool’. Miksi ihmeessä tuo surkimus on siellä?
Ja sitten tulee lumimyrsky. Ensin menevät muutaman kilometrin päässä olevat rinteet käyttökieltoon. Gondolihissi alas kylään lakkaa kulkemasta. Sitten lunta tulee yhä lisää ja lisää ja lisää. Majasta ei pääse pois. Jopa ulko-ovi vääntyy pilalle, kun sitä yrittääkin avata. Netti katkeaa. Sähkö katkeaa. Mitään laitteita ei voi ladata. Puhelimissa ei ole kenttää.
Kirjan alkuperäinen nimi ’One by one’ paljastaa kenties enemmän kuin ’Lumimyrsky’. Se ei kuitenkaan ole ihan sama kuin Agatha Christien klassisessa ’And then there were none’, vaikka ulkopuolisen avun saaminen paikalle kestää molemmissa piinallisen kauan.
***
