Poliittisen toiminnan monet nykyiset kiemurat ovat saaneet minut pohtimaan antiikin Rooman valtakuntaa.
Vallanvaihto kotimaisessa presidentinvirassa on houkutellut monia puheenpitäjiä siteeraamaan muinaisia filosofeja ja muita neuvonantajia, jotka aikoinaan lausuivat käsityksiään hyvästä hallinnosta ja hallitsijan hyödyllisistä ominaisuuksista.
Muutoksia ja myllerryksiä on politiikassa nähty myös koko Euroopan laajuisesti ja alkukesän EU-vaalit määrittivät jälleen useammaksi tulevaksi vuodeksi suuntaa tälle nykyajan ’eurooppalaiselle suurvaltakunnalle’. Olemmehan monelta osin roomalaisten perillisiä, muutenkin kuin siten, että meillä on vesijohto, teatteri ja kylpylä.
Kirjojeni joukossa on kauan – varmaan useampia vuosia – ajelehtinut ranskalaisen Marguerite Yourcenarin ’Hadrianuksen muistelmat’. Tämä roomalaisen keisarin ’muistelmina’ kirjoitettu historiallinen romaani on jo 1950-luvun alusta. Se on suomennettukin jo varsin pian ilmestymisen jälkeen ja minulla näkyi olevan suomennoksen neljäs painos. Päätin nyt, että viimeinkin luen tämän kirjan kokonaan, yhtäjaksoisesti ja ajatuksella.
Kirjailija Yourcenar oli valinnut romaaninsa muodoksi ’kirjeen’. Siinä keisari Hadrianus kirjoittaa ohjeitaan ja muistelmiaan ’rakkaalle Markukselleen’, suosikilleen, joka oli Hadrianuksen hallintoaikana vasta teini-ikäinen. Tämä hahmo on myöhemmin, keisari Antoninuksen jälkeen, itse keisariksi noussut Marcus Aurelius.
Marcus Aureliukselta puolestaan löytyy kirja ’Itselleni’, jossa hän on kirjannut mietteitään elämästä ja filosofiasta. Nämä mietteet ovat todellakin keisarin itselleen elämänohjeiksi ja muistiinpanoiksi kirjoittamia, eikä niitä oikeastaan ollut lainkaan tarkoitettu muille jaettaviksi.
Näiden kahden teoksen lisäksi valitsin vielä kolmannen, keisari Augustuksen ’Yksinvaltiaan elämä ja teot’ -nimellä suomeksi julkaistun kirjan. Siihen on koottu keisari Augustuksen nimenomaan julkisuuteen tarkoitetut kirjaukset. Siinä hän kertoo sen, mitä on omasta mielestään urallaan tehnyt, mitä saanut aikaan ja mistä hän ilmiselvästi haluaa tulla muistetuksi.
Hadrianuksella ja Marcus Aureliuksella oli ajallinen ja henkilökohtainenkin yhteys toisiinsa. Keisari Augustus puolestaan eli ja vaikutti jo liki kaksisataa vuotta ennen noita kahta edellä mainittua.
Kansa on tahtonut nostaa minut kaikkien yläpuolelle
Jälkimaailman arvioinneissa Augustusta nimitetään propagandan mestariksi, joka rakensi julkikuvaansa taidokkaasti – ja ollessaan lajinsa ensimmäinen yksinvaltias-keisari, hänen katsotaan naamioineen vallankäyttönsä taitavasti ’demokratian kaapuun’. Hänen jälkeensä valtaan tulleilla ei enää niin paljon tällaisia imago-ongelmia ollut, kun keisari sai olla lähes kaikkivaltias imperator ja jumalakin vielä kaupan päälle.
Augustus kuoli vuonna 14 jKr. ja hänen laatimansa ’Res gestae’ kirjoitukset kaiverrettiin pronssitauluihin hänen hautansa edustalle. Taulut ovat aikaa sitten hävinneet, mutta niistä monille kielille käännetyt kirjoituskopiot, joita lähetettiin tiedoksi ympäri valtakuntaa, ovat hajanaisina säilyneet. Yksi latinankielinen kopio on löytynyt liki täydellisenä nykyisestä Turkin Ankarasta, tuolloisesta roomalaisesta Ancyrasta.
Minulla oli luettavana antiikin Rooman asiantuntija Pekka Tuomiston mainio suomennos vuodelta 2009, nimeltään ’Keisari Augustus, Yksinvaltiaan elämä ja teot’. Keisarin itsensä kirjoituttamat noin 35 lyhyttä ’sivua’ tai kappaletta ovat kirjassa saatavilla latinaksi ja viereisellä sivulla suomenkielisenä käännöksenä.
Käännös on notkeaa, nykylukijallekin helposti ymmärrettävää kieltä. Silti Augustuksen sanomisista suurin osa menisi ohi syvemmin ymmärtämättä, jollei kirjaan olisi liitetty Tuomiston runsasta, selittävää ja mainiosti taustoittavaa kommentaaria. Se tekee lukemisesta innostavan löytöretken.
Augustus esimerkiksi aloittaa saavutustensa luettelon pontevasti kertomalla, kuinka ’yhdeksäntoistavuotiaana varustin omasta aloitteestani ja omin varoin armeijan, jolla vapautin valtion puolueryhmän sortovallasta’. Tähän Tuomisto huomauttaa, ettei seikka ollut aivan tarkalleen näin, sillä Augustus sai rahansa takavarikoimalla itselleen Aasiasta tulleet valtiolle tarkoitetut verotulot sekä osan Julius Caesarin Parthian-sotaretkeä varten kootusta sotakassasta. Julius Caesar ei voinut tulla näitä kerättyjä rahojaan käyttämään, koska sai senaatissa ne kuuluisat 23 tikarinpistoa, joihin hänen urakehityksensä tyssäsi.
Augustuksella on tietenkin pitkällä hallituskaudellaan paljon kiistämättömiä ansioita, mutta monesti hänen kirjoitettu ’vaatimattomuutensa’ herättää myös toisenlaisia mietteitä. Kansa kun ei vain millään tunnu tulevan toimeen ilman häntä.
Näinä ’arvojohtajista’ puhumisen aikoina pistää silmään Augustuksen halu selittää kasvava valtansa ’arvovallaksi’, auctoritas, eikä asemasta johtuvaksi ’potestas’. Mieleeni jäi myös Augustuksen tapa jättää tietyn vastustajansa nimi tarkoituksella sanomatta, ikään kuin totaalisena kirouksena. Tuo kelvoton oli vain nimetön ’mies jota vastaan sodin’. Hiljattainkin on kuultu jotain vastaavaa.
Kaikki on jäänyt keskeneräiseksi
Ranskalainen, vuosikymmeniä Yhdysvalloissakin asunut kirjailija Marguerite Yourcenar hahmotteli keisari Hadrianuksesta kirjoittamista jo 1920-luvulta lähtien. Hän keräsi aineistoa ja tutki arkistoja vuosikausia. Väliin tulivat järkyttävät toisen maailmansodan vuodet. Lopulta 1951 ilmestyi ’Memoires d’Hadrien’, joka teki Yourcenarista maailmankuulun. Reino Hakamies suomensi kirjan 1953, ja minulla luettavana oli ’Hadrianuksen muistelmat’, 4.painos vuodelta 1991.
Kirjassa jo vanha, kuolemansairaskin, keisari tekee tiliä menneestä elämästään ja hiukan pessimistisellä mielellä katselee maailmaa ja valtakuntaa, jonka on pian jättävä. Yourcenar sanoo kirjan kirjoittamisvaiheesta kertovissa muistiinpanoissaan halunneensa romaanillaan kuvata tietyn eurooppalaisen sivistyksen vaiheen päättymistä. Hadrianus oli syntyjään espanjalainen, toiminnaltaan roomalainen sotilas, mutta sivistykseltään kreikkalainen.
Kirjan tyyli on selvästi nykylukijalle ’vanhahtava’. Ehkä Yourcenar on koettanut tekstissään tavoitella muinaista 100-luvun kirjoitustapaa, tai ehkä ranskan kielestä kääntäminen 1950-luvulla johti vielä tällaiseen koukeroiseen ilmaisuun. Joka tapauksessa jouduin alun esittelyvaiheen jälkeen pinnistelemään, että jaksoin kahlata läpi kaikki toistuvat kuvaukset niistä monista kaupungeista, joissa Hadrianus kävi, kaikista kapinoista, jotka hän kukisti ja kaikista eriskummallisista jumalien palvontamenoista, joihin hän osallistui. Jumaluuksia oli todellakin uuvuttavan paljon, ja jossain vaiheessa Hadrianus koki itsekin olevansa jumala.
Kuvankaunis orjapoika, Antinous, joka on Hadrianuksen rakastettu parin vuoden ajan, hukkuu tai todennäköisimmin hukuttautuu keisarin seurueen Egyptin matkan aikana. Tämä järkytys on suurin Hadrianuksen kohdalle osuva tunne-elämän myllerrys ja sen jälkeen hän alkaa hiljalleen laskeutua ’kuolevaisten’ joukkoon ja hänen näkemyksensä valtakunnasta ja maailmastakin laimenee.
Viimeisinä ajatuksinaan Hadrianus haparoi sittenkin kohti
optimismia ja uskoo ainakin joidenkin sivistyksen elementtien säilyvän
barbaarienkin käsissä. ’Tulee epäjärjestystä, mutta välillä järjestystäkin.
Rauha mahtuu sotien väliin. Särkyneet kuvapatsaamme korjataan. Eivät kaikki
meidän kirjamme huku.’ Lohdullista?
Anna johtosielusi opastaa
Keisari Marcus Aureliuksen ’Itselleni’ on alkujaan kirjoitettu kreikaksi. (TA EIS EAYTON). Kirja on aikojen saatossa suomennettu useasti. Minulla oli luettavana Marke Ahosen 2004 tekemä suomennos, jossa on mukana paljon taustoittavaa lisätietoa ja kommentointia, joka suuresti helpottaa lukemista.
Kirjaa kuvataan stoalaisen filosofian klassikoksi. Tämän kreikkalaisen filosofiasuuntauksen tavoitteena oli saavuttaa ymmärrys ihmisen ja asioiden ’oikeasta paikasta’ maailmassa. Tästä ymmärryksestä tuli sitten loogisesti seurata mielentyyneys, jolla ihminen ottaa vastaan kaiken sen, mitä elämässä eteen tulee.
Marcus Aurelius oli syntyisin espanjalaisesta suvusta, kuten keisari Hadrianuskin. Jo pienenä isänsä menettänyt Marcus pääsi Hadrianuksen suosioon ja tämä alkoi järjestellä pojalle paikkaa vallanperimyksessä. Omaksi vallanperijäkseen Hadrianus määräsi Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksesta tehtiin Antoninuksen ottopoika ja vallanperijä.
Marcus Aurelius hallitsi Roomaa sen ollessa kaikkein suurimmillaan. Kapinoita ja rajasotia oli kuitenkin jatkuvasti ja keisari kuoli vuonna 180 ollessaan käymässä sotilasleirissä lähellä nykyistä Wieniä. Aureliuksen jälkeen alkoi hiljalleen Rooman valtakunnan ja sen kannatteleman antiikin sivistyksen rapautuminen ja hajoaminen.
Mietteitään kirjaamaan ryhtynyt keisari oli jo yli viisikymmenvuotias, sairasteleva, kuolemaakin odotteleva mies, joka ei tunnu tietävän, rakastaisiko vai vihaisiko maailmaa. Mielentyyneys ei ollut onnistunut vielä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta hän pyrkii opastamaan itseään paremmaksi.
Kirjan lyhyet ja välillä pidemmätkin mietelmät ovat kuin päivän joutohetkinä raapustettuja oivalluksia, neuvoja itselle ja muistutuksia, miten pitää tai ei pidä ajatella. Ne eivät aina ole loogisesti yhdenmukaisia, vaan joskus ne tuntuvat neuvovan ristiin. Mutta ainakin ne käyvät hyvistä ajatuksen herättäjistä.
Kuten että:
Toimi, puhu ja ajattele kaikessa, niin kuin olisi mahdollista lähteä tästä elämästä nyt heti.
Joka vapisee jälkimaineensa vuoksi, ei näe, että jokainen hänet muistava kuolee itsekin tuota pikaa. Miten monet vuolaasti ylistetyt ovat jo vaipuneet unohduksen helmaan. Miten monet heitäkin ylistäneet ovat jo ammoin poistuneet.
Älä mene mukaan itkuvirteen. Älä mene mukaan hurmokseen.
Joko elät täällä ja totut siihen valittamatta. Tai sitten lähdet täältä omasta tahdostasi. Tai sitten kuolet, jolloin palveluksesi on päättynyt. Muita vaihtoehtoja ei ole, joten ole hyvällä mielellä.
Lakkaa pohtimasta ja keskustelemasta, millainen hyvän ihmisen tulisi olla. Ole sellainen.
***
