Kertomuksia Jugoslaviasta

Eurooppa on minulle tärkeä kotimanner ja yritän jatkuvasti oppia siitä lisää. Koetan ymmärtää, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Siksi käänsin taas katseeni jo kartalta kadonneeseen Jugoslaviaan, vaikka tiesin, että siitä tulisi huono olo.

Jugoslavian hajoamissotien kauheudet olivat taannoin jatkuvaa uutisvirtaa runsaan kymmenen vuoden ajan, 1990-luvun alusta lähtien.  Jo vuonna 1945, kun sosialistista Jugoslaviaa, tuota  ’veljeyden ja yhtenäisyyden’ valtiota,  vasta pystytettiin, totesi maan tuolloinen varapääministeri: ’Eihän tämä ole valtio, vaan teurastamo’.

Jugoslavian terrorilla, pelolla ja vaihtoehtoisesti joko Moskovasta tai lännestä lypsetyllä tuella rakenneltu systeemi pysyi pystyssä niin kauan, kun elinikäinen presidentti Titokin pysyi. Ihmeellisesti hän onnistui olemaan stalinisti ja myös anti-stalinisti, Neuvostoliiton ystävä ja länsivaltojen ystävä ja myös näiden kummankin liittouman ulkopuolella oleva uuden ’sitoutumattomien liittouman’ johtohahmo – kaikkea näitä vuoron perään ja välillä yhtä aikaa.

Tito sai omalla väkivaltakoneistollaan ja karismallaan pidettyä koossa kansojen ryppään, joka nykyisin on jakautunut peräti seitsemäksi eri valtioksi. Erilaisin kansainvälisin sopimuksin, houkuttimin ja uhkauksin näitä Jugoslavian perillisiä koetetaan nyt pitää irti toistensa kurkuista.

Tämän kaiken ihmettelyn selitykseksi voidaan tietenkin sanoa, että ’aika oli silloin toinen’ ja maailma on nyt muuttunut. Kunpa vain olisikin.

Vaikka aikoinaan seurasin uutisia Jugoslavian tapahtumista melko tiiviisti, huomaan, että olen jo unohtanut paljon. Monia asioita tapahtumien taustalla en osannut hahmottaa tai en edes ollut kuullut niistä. Samaan aikaan 1990-luvulla Eurooppa myllertyi niin monesta muustakin kohdasta.

Kun nyt luin kirjakolmikkoani varten suomalaisten ulkomaantoimittajien Yrjö Lautelan ja Jyrki Palon kirjan ’Jugoslavia - kansakunta jota ei ollut’, moni hämärä kohta ja käsittämättömältä vaikuttanut tapahtuma sai selityksensä.

Presidentti Tito oli värikäs, pelottava ja ’kaikkivaltias’ hahmo, jonka arvosteleminen oli aikoinaan lailla  kielletty. Jopa faktojen löytäminen ja kertominen hänestä on yhä vaikeaa. Slovenialainen Zarko Petan kirjoitti teoksensa ’Titon salattu elämä’ alaotsikoksi ’farssi’. Ehkä varmuuden vuoksi.

Jugoslavian hajonneista osista syntyneistä valtioista en vieläkään tiedä paljoa, ja kaikkein vähiten tiedän Pohjois-Makedoniasta. Siispä etsin kolmanneksi kirjakseni makedonialaisen Luan Starovan romaanin ’Vuohien aika’, jossa alueen historia ja ihmisten koettelemukset hallintojen ja aatteiden vaihtuessa kuvataan yhden perheen – etenkin sen lasten – näkökulmasta.

 

Otetaan aseet ja katsotaan kuka täällä määrää

 

Titon kuoltua 1980 alkoi Jugoslavian hidas hajoaminen. Uutta vahvaa johtajaa ei hänen tilalleen ollut näköpiirissäkään, eikä ’työläisten keskinäinen solidaarisuus’ enää riittänyt yhteiseen valtioon. Väestöllä ei ollut mitään kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, eikä kommunistisen järjestelmän heikkenemisen jälkeen mikään voinut pitää kansallisuusristiriitoja aisoissa.

Etenkin väestöltään suurin Jugoslavian osatasavalta, Serbia, oli tyytymätön vaikutusvaltaansa. Siellä alkoi nousta hyvin aggressiivinen, nationalistinen mieliala. Serbia tahtoi nousta selkeästi koko valtakunnan johtavaksi mahdiksi, ja se halusi viedä tavoitteensa läpi uhmakkaasti vaikka asevoimin.

Toimittajat Yrjö Lautela ja Jyrki Palo olivat seuranneet tilanteiden kehittymistä maassa paikan päällä ja halusivat kirjoittaa aiheesta selventävän teoksen, koska ’sille on selvästi tarvetta’. ’Jugoslavia -kansakunta jota ei ollut’ on kirjoitettu kesän 1992 aikana.

Se kertoo kiinnostavasti ja selkeästi, monien esimerkkitapausten kautta, kuinka pienemmästä kriisistä valuttiin kohti suurta katastrofia ja sotaa. Ulkomaailma seurasi kyllä tilannetta, mutta ei sittenkään ymmärtänyt, että lopputulos olisi sellainen kuin oli. Repivän, järkyttävän verisen sodan ei pitänyt enää olla mahdollista Euroopan maaperällä. Silloinkaan.

Kirjassa on vuosien 1989-1991 tapahtumien lisäksi hyvä, tiivistetty historiikki siitä, millainen tausta Jugoslavian osilla on ollut. Se auttaa jossain määrin tajuamaan alueiden erilaisuuden syitä. Miksi esimerkiksi ’pikku-Itävaltaa’ tai ’Jugoslavian Preussia’ muistuttava Slovenia selvisi itsenäisyyssodastaan kaikkein vähimmällä tai millaiset vaikutukset vuosisatojen turkkilaismiehityksellä on ollut eteläisempiin osatasavaltoihin.

Lautela ja Palo toteavat, että Jugoslavian hajoaminen on kirjaa kirjoitettaessa 1992 jo tosiasia, mutta Bosnian kohdalla sisäinen tilanne vasta pahenee ja kiristyy.

Pakolaisia alkoi valua miljoonittain ympäri Eurooppaa ja koko hajoamissotien kenties järkyttävimmät vaiheet olivat vasta edessä. Joukkohautoja tuli vielä paljon lisää. Bosniaankin saatiin lopulta runnottua rauha 1997, mutta sen jälkeen oli vielä vuorossa Kosovo, jossa tarvittiin rankkaa ja arveluttavaakin ’rauhaan pakottamista’.

Suorat taistelut ovat loppuneet, mutta tilanne Kosovossa on yhä tänä päivänäkin kireä.

 

Liukasliikkeinen marsalkka

’Titon salattu elämä’, alaotsikkonaan ’farssi’, on ilmestynyt suomeksi 2009 Kari Klemelän kääntämänä ja toimittamana. Slovenialainen kirjailija ja teatterintekijä Zarko Petan on kirjoittanut Titosta ilmeisesti kolmekin teosversiota, joita Klemelä on yhdistellyt.

Kirjasta jää hiukan sirpaleinen vaikutelma. Osa kerronnasta on selvästi ’omaelämänkerrallista’, sillä Petan on istunut vankilassa ’herjattuaan’ Titoa mm. sanomalla tätä huvittavaksi valkoisiin pukeutuneeksi operettimarsalkaksi, joka tepastelee kuin kalkkuna. Lopulta hänet kuitenkin vapautettiin tästä syytteestä ja hän pystyi jatkamaan teatterialalla.

Titon kultin yksi välttämätön osanen on salaperäisyys. Se lankeaa tietysti luonnostaan ihmiselle, joka on toiminut nuoruutensa maanalaisessa, kielletyssä kommunistisessa liikkeessä ja sodan aikana partisaanijoukkojen johtajana.

Niinpä Titon, eli varsinaiselta nimeltään Josip Broz’in, lähes koko elämä on ollut ’salattua’.

Varsin todennäköisesti hän syntyi kroatialaiseen perheeseen, mutta hänen äitinsä oli slovenialaistaustainen. Siitäkin, oliko Tito oikea kroaatti, koska hän kuulemma puhui kroatiaa huonosti, on välillä riidelty. Lukkosepän koulutuksen Tito luultavasti sai, ennen kuin ryhtyi ammattivallankumoukselliseksi ja katosi Moskovaan ’koulutukseen’.

Sitten hänen vaiheensa tulevat yhä hämärämmiksi. Hän oli Kominternin agenttina ympäri Eurooppaa vale-identiteeteillä. Oliko hän mukana tekemässä jotain pahoja operaatioita Espanjan sisällissodassa?  Väitteitä on puolesta ja vastaan. Paljonko tovereita hän ilmiantoi tekaistuin perustein, vain raivatakseen tieltään mahdolliset kilpailijat? Toisen maailmansodan aikana partisaanijoukoissa ja heti sodan jälkeen tapettiin omia ja vastustajia lukemattomat määrät – tiesikö Tito näistä vuoristorotkoihin pinotuista ruumiista tai oliko hän peräti tappokäskyjen antaja?

Se, että Titolla myöhemmin oli kymmenittäin palatseja, loistoautoja ja naisia ynnä muuta rekvisiittaa, ei enää maailman muiden ’elinikäisten presidenttien’ ja diktaattoreiden rinnalla yllätä yhtään.

Petanin mukaan Tito oli improvisoinnin mestari, elämäntaiteilija ja ylittämätön koomikko – monen muun asian lisäksi. Jokainen Jugoslaviassa elänyt kokee hänet omalla tavallaan.

 

Päättäväistä luokkataistelua eivät vuohetkaan pysäytä

Luan Starova julkaisi albaniankielisen kirjansa ’Koha e dhive’ 1993 ja Tuula Nevalan suomennos ’Vuohien aika’ on vuodelta 2013.

Starova on syntynyt sotavuonna 1941 ja hänen perheensä on paennut Albaniasta Jugoslavian Makedoniaan. Sodanjälkeinen kurjuus, muuttuvat hallitsijat ja elämää rajoittavat uudet säännöt tuntuvat kipeästi tämän Skopjessa asuvan suurperheen elämässä.

Perheen isä on älykkö ja historiantutkija, joka osaa analysoida koko Balkanin tilannetta nyt ja historiassa. Hänen mietteensä muodostavat  kirjassa toisen tason  – toinen taso on pienten lasten kokemus siitä, miten elämä muuttuu.

Albaaniväestö on yhä vieläkin alueen kansoista nopeimmin kasvava, ja kirjassakin Starovan perheen äiti-parka on lähes jatkuvasti raskaana, vaikka perhe kärsii ihan oikeaa nälkää. Niinä iltoina, kun lapset menevät nukkumaan vain muutaman kuivan leipäpalan saatuaan, eivät vanhemmat syö sitäkään vähää.

Sitten lasten maailman mullistaa ’outo valkoinen asia’. Kaupunki tulee täyteen vuohia!  Ne maalaiset, jotka eivät olleet halunneet liittyä ’vapaaehtoisten’ työläisten muodostamiin maatalouskollektiiveihin, olivat paenneet vuohilaumoineen kaupunkiin.

Hetkeksi Skopjen köyhät korttelit muuttavat luonnettaan. Pian kaikilla on vuohia ja nälkiintyneet lapset saavat maitoa. Lasten posket alkavat punottaa ja Starovankin äidin kuihtuneille rinnoille kuolevat pikkusisarukset alkavat vaihteeksi jäädä eloon.

Vuohet ovat olleet ihmisten rinnalla kaikkina vaikeina aikoina, joita Balkanilla on koettu. Mutta nyt ne kuulemma muodostivat uhan ’modernin työväenluokan’ syntymiselle. Epäiltiin, että vuohet saattoivat luoda vaarallista yhteenkuuluvuutta omistavan luokan ja työläisten välille. Siinä se luokkavihollinen taas nostaa päätään – tällä kertaa karvaisen valkoista. Tappotuomiohan niille vuohille tuli – kyllä aikuiset sen jo aavistivatkin.

Ei auttanut, vaikka pikkukilin nimeksi annettiin Stalinesha ja iso pukki oli tietenkin Stalin. Tarinaa lukiessa tulee väkisin mieleen ajatus siitä, ketkä tässä kaikessa ovatkaan höynäytettäviä ja ketkä näkevät totuuden?

Mutta lapset jaksoivat uskoa, että kadonneet vuohet olivat jotenkin onnistuneet pakenemaan vanhan vuoristolinnoituksen suojiin ja sieltä edelleen vapauteen.

 

***

 

Palestiinalaisin silmin

Lähi-idässä on sodittu lähes taukoamatta niin kauan kuin voin muistaa. Omat ensimmäiset muistikuvani ovat vuoden 1967 kuuden päivän sodasta ja sen jälkeen taistelut ovat roihahtaneet aina uudelleen ja uudelleen.

Monenlaisia neuvotteluja on käyty, sopimuksia ja ’ratkaisuja’ alueen rauhoittamiseksi on saatu aikaan ja niiden osallisia palkittu ja juhlittu. Mikään niistä ei kuitenkaan ole pysynyt, ja niinpä nytkin käydään taas sotaa; verisimmin Gazassa ja Libanonissa, mutta muuallakin räjähtelee.

Sain vinkin kirjailijasta nimeltä Susan Abulhawa. Hän kirjoittaa romaaneja, joissa alueen tapahtumia katsotaan palestiinalaisesta näkökulmasta. Markkinointiteksteissä väitetään jopa, että hänen kirjansa on ollut ’ensimmäinen palestiinalaisten tragedian syvyyden paljastava englanninkielinen romaani’. En pysty arvioimaan, millaista tarjontaa palestiinalaiskirjoista ylipäänsä on, mutta minulle Abulhawa oli ensimmäinen tämän lajin kokemus, ja jo sellaisenaan kiinnostava.

Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa asuvan Abulhawan vanhemmat ovat aikoinaan paenneet Palestiinasta kuuden päivän sodan jälkeen. Abulhawa on asunut myös Itä-Jerusalemissa ja Kuwaitissa.

Kirjoissaan Abulhawa kuvaa henkilöidensä elämää eri puolilla Palestiinaa. Välillä leirikurjuutta paetaan Kuwaitiin tai Jordaniaan ja joka kirjassa myös joku Yhdysvaltoihin päätynyt nuori nainen palaa takaisin sukulaistensa luo.

Perheet, hyvinkin laajasti käsitettynä, ovat keskeisiä tarinoiden toimijoita. Tätejä, isoäitejä, anoppeja, serkkuja ja runsain määrin sisaruksia vilisee kaikkialla. Yhteisöt ovat huolehtivia, värikkäitä ja lämpimiä, mutta myös ärsyttäviä, tunkeilevia, määräileviä ja ahdistavia. Tekstin joukkoon ripotellut arabiankieliset sanat, sanonnat ja muut viittaukset ovat kiinnostavia. Hellittelysanat ja kohteliaisuudet ovat pohjoisen protestantin mielestä aivan ylitsevuotavia, mutta niin ovat kirouksetkin.

Israelin valtio sotilaineen esiintyy kirjoissa tuhon tuojana. Sitä ei pyritä ymmärtämään tai analysoimaan. ’Älä selitä, että sinunkin esivanhempasi selviytyivät holokaustista’ sähähtää palestiinalainen juutalaiselle. ’Holokaustia emme aiheuttaneet me, vaan saksalaiset kätyreineen. Mene valittamaan heille, jätä meidät rauhaan ja häivy meidän viljelysmailtamme’.

Koston kierre on alkanut joskus kauan, kauan sitten. Pitääkö alkua etsiessä mennä Vanhan testamentin aikoihin, kun Abrahamin heimo valloitti Kaanaan maan?  Vai ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin tupla-lupauksiin, kun länsimaat ’antoivat’ Palestiinan molemmille, sekä juutalaisille että palestiinalaisille? Vai vuoteen 1947, josta Abulhawan sukutarinat alkavat?

Luin kirjakolmikkoani varten Abulhawalta suomennetut kirjat; Jeninin aamut, Sininen välissä taivaan ja veden sekä Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

 

Rikkirevityt veljet

Ensimmäinen Abulhawan julkaistuksi tullut kirja oli alun perin nimeltään ’The Scar of David’ (2002), josta minulle heti tulee mieleen ’the star of David’ -juutalaisten tunnus -, mutta se viittaa myös suoraan kirjassa olevaan David-nimisen miehen arpeen. Arpi on sekä fysikaalinen että vertauskuvallinen.

Kirja pääsi myöhemmin isomman kustantamon valikoimaan ja sen nimeksi muuttui ’Mornings in Jenin’ (2010), Pauliina Klemolan suomentamana ’Jeninin aamut’ (2010). Jenin on yksi palestiinalaisten monista pakolaisleireistä. Siellä tapahtui verilöyly 2002.

Alussa oli idyllinen kylä Haifan lähellä. Palestiinalaiset viljelivät reheviä oliivitarhojaan ja noudattivat vanhoja perinnäistapojaan. He tunsivat myös muutamia juutalaisia, joita oli heidän joukossaan asunut alueella iät ajat.

Sitten kaikki muuttuu. Juutalaisia aletaan laivata alueelle sadoin tuhansin, aseellisia ryhmiä syntyy ja kohta juutalaiset sotilaat jyristelevät kylään. Tämä alue on tästä lähtien meidän, häipykää te tiehenne.

Palestiinalaiset ovat täysin alakynnessä tilanteessa, jota he eivät voineet uskoa todeksi.  Muutamia kiväärejä on joillakin piilotettuna keittiön alla olevassa kuopassa, mutta niillä ei paljon tehdä automaattiaseiden ja tankkien vyöryä vastaan. Aseiden löytyminen antaa toki hyvän syyn teloittaa saman tien kylän miehiä – ja naiset ja lapset saavat oman osansa.

Niin alkaa palestiinalaisten pitkä kurjuus, ensin YK:n hatarissa telttakylissä ja sitten vähitellen vankemmissa, surkeissa asumuksissa. Hökkelien rakenteiden vahvistaminen vie yhä kauemmaksi sen toivon, että jonain päivänä paluu omiin oliivitarhoihin olisi mahdollista.

Abulhawa kuljettaa tarinansa perheitä sukupolvien ajan, kurjuudesta toiseen, toivosta toiseen, kostosta toiseen. Toki hän päätyy kauniiseen toteamukseen, että rakkaus on kaikkein suurinta, mutta se vallitsee aina vain pienen hetkisen.

 

Kenen ääntä kuulen?

Susan Abulhawan kirja ’The Blue Between Sky and Water’ on julkaistu 2015 ja samana vuonna se tuli meillä saataville Terhi Kuusiston suomentamana nimellä ’Sininen välissä taivaan ja veden’.

Tällä kertaa Abulhawan tarinan perheet päätyvät kotikylänsä maan tasalle jyräämisen jälkeen pakolaisleirille Gazaan. Meri ja rantahietikot antavat uutta näkökulmaa yleensä niin kiviseen ja kuivaan pakolaisleirien näkymään.  Perheen miehet voivat elättää perheitään kalastamalla, kunnes sekin kielletään. Muurit ja aidat eristävät pakolaiset Gazan ’avovankilaan’ eikä merellekään enää ole pääsyä.

Kirjan nimen ’sininen’ viittaa mielentilaan, johonkin autereiseen, omaan maailmaan, jonne muutamat Abulhawan tarinoiden henkilöt ’pääsevät’ tai ’joutuvat’. Onko kyse sitten epileptisestä kohtauksesta tai ’yhteydestä henkimaailmaan’ tai jostakin muusta erityiskyvystä, sen saa lukija itse tulkita.

Yhden tarinan miehen tie vie lopulta Yhdysvaltoihin ja siellä hänen perheensä hajoaa. Pieni tytär joudutaan sijoittamaan kasvatusperheeseen, eikä hänen sopeutumisensa aina suju.  Lopulta hän palaa Gazaan, koulutettuna avustustyöntekijänä, ja löytää sukulaisensa. Sattumaa? Ihme? Kuolleen henkiolentojen kanssa puhuneen esi-äidin kutsu haudan takaa?

Kirjassa gazalaisten elämä raaistuu ja pahenee, kun päästään vuoteen 2014.

Ja nyt ollaan tässä, vuoden 2024 entistäkin karmeammassa tilanteessa.

 

Tuhat ja yksi eristyssellin yötä

Abulhawan ’Against the Loveless World’ ilmestyi 2020 ja Anna-Mari Raaskan suomentama ’Rakkaudetonta maailmaa vastaan’ 2022.

Abulhawan palestiinalaisten sukujen tarinat muuttuvat kirja kirjalta rajummiksi. Tässä ollaan jo kidutettuna vankilassa ja viimeisillä hengenrippeillä muistoissa kiinni.

Nuori nainen, Nahr, elää alussa perheineen pakolaisena Kuwaitissa. Sielläkään ei ole hyvä olla, sillä kuwaitilaiset pitävät palestiinalaisia ’toisen luokan’ väkenä. ’Mitäs annoitte israelilaisten ottaa teidän maanne, te nössöt, ja tulitte sitten tänne meidän vaivoiksemme’.

Nahrilla on jo aivan riittävästi vaikeuksia yrittäessään löytää Kuwaitista työtä, jolla avustaa ja osin elättääkin veljeään ja isoäitiään, kun hän lipsahtaa tekemään muutaman prostituutio-keikan. Rahaa tulee, mutta väärien ihmisten tapaaminen saattaa hänet hengenvaaraan.

Elämään pitää tietenkin sisällyttää mies. Naimakauppaa suorastaan tyrkytetään hänelle – koko suku on työntämässä ja Nahr yrittää olla mieliksi. Naisen täytyy aina olla suvulle mieliksi.

Siitä tapahtumat lähtevät vyörymään yhä hurjemmin. Vuosikymmeniä jatkunut alistettu asema on saanut yhä useammat palestiinalaiset ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja monenlaisiin sabotaaseihin. Kun niistä jäädään kiinni, ei kohtelu israelilaisessa vankilassa ole humaanimmasta päästä.

Jotain mystistä toivoa silti aina on.

 

***

 

Tihenevää jännitystä

Loppukesän kevyemmäksi luettavaksi etsiskelin jälleen uusia dekkareita. Kuten olen aiemminkin kertonut, suosin pehmeämpää jännitystä, jossa ympäristön kuvauksella, historialla, kulttuurisilla vaikutteilla ja jopa huumorilla saisi mieluusti olla osuutensa.

Raivopäistä teurastusta, motiiveiltaan käsittämättömiä rituaalimurhia ja niitä setvimässä juoppoja etsiviä ja synkkiä poliiseja en halua – nordic noir ei siis nappaa.

Koska vanhat ’luottodekkarit’ on luettu jo aivan koirankorville, valitsin tänä kesänä hieman uudempaa tarjontaa: brittikirjailija Ruth Ware on syntynyt vuonna 1977. Hän on toki jo vakiintunut alansa ammattilainen, jonka tuotantoa on käännetty yli 40 kielelle.

Waren tyylilajiksi määritellään ’psykologinen trilleri’. Yksinkertaisimmillaan sen voisi kai kuvata niin, että dekkareissa yleensä ensin löytyy ruumis ja sen vaiheita setvimällä päästään tarinassa eteenpäin, mutta Waren kirjoissa sen sijaan voi kestää kauankin, ennen kuin ruumis ilmaantuu.

Vaaran uhka kylläkin leijuu koko ajan päähenkilön ympärillä. Tilanne käy jatkuvasti hankalammaksi ja päähenkilö-parka säntäilee kuin peura ajovaloissa, mutta pakoon hän ei pääse. Ei tietenkään – muuten kirja loppuisi kovin lyhyeen. Rikosta ei myöskään ole ’ratkomassa’ kukaan, vaan päähenkilö – ja lukija – joutuu koko ajan pohtimaan, kuka kaiken takana on ja ketä pitäisi kaikkein eniten varoa.

Ruth Waren päähenkilö – ainakin niissä kolmessa kirjassa, jotka luin – on kirjoittajansa näköinen sikäli, että hän on nuorehko nainen. Hän joutuu elämässään kamppailemaan – hän ei ole kaunis ja rikas yläluokan nirppanokka, joita hän kylläkin tuntee, tai joille hän tekee työtä.

Brittiläisen yhteiskunnan rakenteet näkyvät ja tuntuvat kirjoissa selvästi – yhä vain sikarikkaat listivät toisiaan hulppeissa herraskartanoissaan tai hiihtomajoissaan ja nauravat halveksivasti ’väärinpukeutuneelle’ alaluokasta ponnistavalle, joka jostain syystä on kuitenkin kutsuttu mukaan.

’Suljetun tilan mysteeri’ toistuu Waren kirjoissa aivan Agatha Christien tyyliin, vaikka yhteen kokoontuneet porukat ovatkin nykyaikaistuneet: nyt mobiilin musiikkisovelluksen luoneen IT-firman ydinryhmä tai luovissa ammateissa toimivien polttariporukka alkaa karmivasti harventua. Ja pointti on, että ollaan jossain sellaisessa paikassa, josta ei pääse pois ja jonne ei voi kutsua apua. Sehän se on nykyihmisen painajainen: kun netti on kaatunut ja puhelimessa ei ole kenttää!

 

Sairas rakkaus

Ruth Waren kirja ’In a Dark, Dark Wood’ (2015) ilmestyi Oona Nyströmin suomentamana nimellä ’Synkän metsän siimeksessä’ (2017).

Kirja alkaa vanhalla brittiläisellä lorulla, jossa synkän metsän siimeksessä on synkkääkin synkempi talo ja siellä synkkääkin synkempi huone, jossa on synkkääkin synkempi kaappi…

Tämä oli ensimmäinen Ruth Waren teos, jonka luin. Heti alussa piti tarkistaa painovuosi, onko tämä tosiaan muutaman vuoden takaa, eikä jostain 1960-luvulta…Ilmeisesti siis britit yhäkin palelevat asunnoissaan yön ja vasta aamulla käynnistävät kuumavesiboilerin ja lämmittimen, säästeliäästi vain joksikin aikaa. Ja että tehdessään kirjoitushommia kotona, saattaa maitomies olla ainoa ihminen, jonka he päivän aikana tapaavat. Maitomies? Onko niitä muka yhä?

Se on kyllä ’epäbrittiläistä’ että päähenkilö, yksin asuva nuori Leonora laittaa heti herättyään ’kahvin tippumaan’. Kahvin! Hän on sittenkin uudempaa sukupolvea, selvästi.

Monta kertaa päivässä säntillisesti jaettua postia kadehdin briteiltä yhä tänä päivänä. Tapahtumat eivät nyt kuitenkaan ala aamupostin tuomalla kirjeellä, vaan sähköpostin selaamisella. Outo kutsu jonkun Claren polttareihin – varmaan väärä osoite. Vai voisiko tämä olla SE Clare? Mutta hänen kanssaan en ole ollut missään tekemisissä yli kymmeneen vuoteen – ei kai sellaisia muinaisia kouluaikojen tuttavuuksia nyt kutsuta polttareihin, hyvänen aika sentään? Eikä niihin tietenkään mennä – miksi ihmeessä menisi?

Mutta Leonora lopulta kuitenkin menee. Hän on jotenkin liian kiltti. Tai liian miellyttämishaluinen. Tai liian utelias. Tai liian yksinäinen. Ja ainakin aivan liian varomaton.

 

Kaikilla perheillä on salaisuutensa

’The Death of Mrs Westaway’ (2018), Antti Saarilahden suomentamana ’Rouva Westaway on kuollut’ (2019) siteeraa alussa brittiläistä lorua harakoista, jossa ’Yksi lintu surun tuo, toinen johtaa onnen luo ’– ja lopulta ’seitsemäs se vaikenee, salaisuutta varjelee ’. Muistan tätä lorua käytetyn dekkareissa ennenkin, esimerkiksi television ’Komisario Lewis’ -sarjassa.

Tässä kirjassa päähenkilö, nälkärajalla ja veloissa kärvistelevä nuori Harriet, löytää surkean ullakkoasuntonsa ovimatolta ihan oikeita kirjeitä. Toisessa ’pikavippi’ gangsteri uhkaa häntä sormien katkomisella ja polvien murskaamisella, jos lisää rahaa ei ala pian tulla. Toisessa notaarin leimalla varustetussa kirjeessä ilmoitetaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentissaan jättäneen hänelle ’huomattavan omaisuuden’.

Näitä hautajaisiin ja niiden jälkeiseen ’testamentin lukuun’ kokoontuneita keskenään vihamielisiä seurueita on nähty lukemattomissa dekkareissa. Aina tuntuu löytyvän joku meren taa vuosia sitten kadonnut veli tai kaikille tuntematon äpärälapsi, jonka hyväksi tehdyn testamentin kaikki muut, vaikka keskenään kuinka riitaiset perilliset, haluavat tietenkin kumota.

Suomalainen väestökirjanpito on ollut niin tarkkaa ja kansa niin köyhää, ettei ’kadonneita miljonäärisukulaisia’ juurikaan ole meillä päässyt löytymään ja nykyinen DNA-testaus vie pohjan äkkiä ilmestyneiltä ’tuntemattomilta’ sukulaisilta, jos he sattuisivat yrittämään huijausta.

Mutta Ruth Waren kirjassa kurja ja pennitön Harriet päättää kuitenkin yrittää. Hänhän ei ole tätä juttua keksinyt, vaan virheen on tehnyt notaari.

Jo hautajaispäivään osunut lamaannuttava kaatosade vetää tunnelman synkäksi. Kun tapahtumat siirtyvät tyhjentyneeseen, lämmittämättömään jättikartanoon, jonka sokkeloissa raahustaa ainut jäljelle jäänyt palveluskunnan edustaja, vihamielinen rouva Warren, ollaan hyvin perinteisissä kuvioissa.

 

Lumi peittää kaikki jäljet

Ruth Waren ’One by one’ (2020) sai Antti Saarilahden suomennoksena nimen ’Lumimyrsky’ ja ilmestyi 2022.

Tämä kirja ei ala vanhalla lorulla, vaan uudemmalla nonsense löpinällä. Alkajaisiksi nimittäin siteerataan Snoop -nimisen IT-firman nettisivuja, joissa yrityksen ydinryhmä esitellään. Teksti on varsin tutunoloista ja erittäin tekohauskaa mainostoimistokieltä, ’kun me ollaan niin cool’, ja työporukan titteleihin kuuluu mm. hillonvartija ja chillimestari.

Tapahtumapaikkana on ylellinen hiihtomaja Ranskan Alpeilla. Talon mukana tulee henkilökunta, joka vastaa siitä, että kaikki urheiluvälineet ja majan sisustuksen hienoudet ovat koko ajan kunnossa ja huippuluokan gourmet -aterioita tarjoillaan monta kertaa päivässä.

Kelpaa siinä sitten Snoop -firman ydinryhmän pitää strategiapäiviään ja pohtia muun muassa sitä, pitäisikö alkuperäisille osakkaille miljoonia tuova ostotarjous firmasta hyväksyä. Toisten mielestä kyllä, toisten mielestä ei missään tapauksessa.

Ydinryhmän lisäksi paikalle on pyydetty firmasta jo lähtenyt entinen assistentti, joka ei ole lainkaan ’cool’. Miksi ihmeessä tuo surkimus on siellä?

Ja sitten tulee lumimyrsky. Ensin menevät muutaman kilometrin päässä olevat rinteet käyttökieltoon. Gondolihissi alas kylään lakkaa kulkemasta. Sitten lunta tulee yhä lisää ja lisää ja lisää. Majasta ei pääse pois. Jopa ulko-ovi vääntyy pilalle, kun sitä yrittääkin avata. Netti katkeaa. Sähkö katkeaa. Mitään laitteita ei voi ladata. Puhelimissa ei ole kenttää.

Kirjan alkuperäinen nimi ’One by one’ paljastaa kenties enemmän kuin ’Lumimyrsky’. Se ei kuitenkaan ole ihan sama kuin Agatha Christien klassisessa ’And then there were none’, vaikka ulkopuolisen avun saaminen paikalle kestää molemmissa piinallisen kauan.

 

***