Eurooppa-päivä lähestyy ja rakas kotimantereeni on taas kerran muutosten keskellä. Maailmanpoliittiset ’mannerlaatat’ ovat lähes varoittamatta alkaneet heilua, eikä mikään entinen tunnu enää pätevän. Eurooppa olekaan enää Yhdysvalloille tärkeä ’eteentyönnetty vartioasema’ idän uhkaa vastaan, vaan meistä on tullut sille riesa. Meitä ei haluta ymmärtää, meidän ajattelutapamme ovat suorastaan ärsyttäviä ja meistä onkin vain vaivaa ja kuluja!
Kun entinen rakennelma hajoaa, miten ja mille pohjalle Euroopan pitäisi tulevaisuutensa rakentaa? Sitä pohtii arvatenkin moni poliittinen johtaja juuri nyt. Minun ei tarvitse sitä asiaa ratkaista, mutta se mietityttää kyllä.
Katse kääntyy tietenkin helposti menneeseen. Mille Eurooppa on aiemmin rakentunut ja miten se on ’itsensä selittänyt’? Kulttuurin pohjalta on ollut luontevaa lähteä: antiikin Kreikasta, kaupunkivaltioista, yhteisöjen vapaaehtoisuudesta ja oikeuksista. Sotien ja valloitusten keskellä on tarvittu perusteluja, hyväksyttyjä syitä ja yhteisiksi luokiteltuja näkemyksiä siitä, miksi elämme näin ja miksi hävinneidenkin kannattaisi tähän sopeutua. Ensin poliittis-filosofista keskustelua hallitsivat teologit. Kun jumalallinen säätäminen ei enää riittänyt perustelemaan kaikkea, saivat vuoron oikeustieteilijät. Heidän jälkeensä tulivat historioitsijat ja valtioteoreetikot. Viimeisimpinä yleisselittäjinä ovat olleet taloustieteilijät. Teollisuus, kauppa ja markkinoiden kaaoksen saaminen hallintaan on ollut syy rakentaa ’yhtenäistä Eurooppaa’.
Eurooppa ei tiukasti ottaen ole manner, vaan niemi, joka puskee esiin Aasian länsikyljestä. Eurooppa on myös laajempi asia kuin järjestäytynyt Euroopan Unioni, ja sen fyysisiä ja henkisiä rajoja aina välillä etsitään. Voi olla, että se on vähän vanha ja hidas, ja siinä on tietysti vikojakin, mutta se on silti ehdottomasti asia, jota haluan tukea ja puolustaa. Se on minulle tärkeä! Siitä voi aina oppia lisää ja ilokseni hyviä ja varsin tuoreita kirjoja ymmärryksen syventämiseksi olikin kirjastossa saatavilla.
Politiikan tutkija Timo Miettisen teos ’Eurooppa -poliittisen yhteisön historia’ oli juuri sopiva valinta kirjakolmikkoni pohjaksi. Siinä käsitellään Euroopan poliittisen järjestyksen keskeisiä ideoita vuosituhansien aikajänteellä. Kirjailija ja suomentaja Jukka Koskelainen puolestaan syventyy kirjassaan Saksaan, tuohon suureen maahan, joka on vaikuttanut meidän suomalaistenkin elämään ehkä enemmän kuin muistammekaan. Koskelaisen ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ löytää maan eri kaupungeista niin taloutta, runoutta, romantiikkaa kuin valistustakin.
Kolmanneksi löysin kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutisen ’Reunamerkintöjä – kadonnutta Eurooppaa etsimässä’ -teoksen, joka perehtyy Euroopan kartalta kadonneen Galitsian jälkiin kirjallisuudessa. Ihmiset ovat menettäneet sotien ja vaihtuneiden rajanvetojen tähden kotiseutunsa monessa muussakin Euroopan kolkassa. Ja pahoin pelkään, että näin tulee taas kohta tapahtumaan. Sutisen teos on hurmaava nostalgiamatka tähän Euroopan itäreunan kadonneeseen maailmaan.
Muistamisen ja unohtamisen sopiva yhdistelmä
Politiikan tutkija, filosofian tohtori Timo Miettinen määrittelee kirjansa ’Eurooppa – poliittisen yhteisön historia’ (2021) ennen kaikkea kertomuksena siitä, miten Eurooppa on nähnyt itsensä poliittisena yhteisönä. Tällöin hänen mukaansa olennaista ei niinkään ole yhtenäisyyden kokemus, vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta. Bukarestin lähiöissä avautuva Eurooppa on erilainen kuin Ranskan Calais’ssa tai Tukholman Södermalmilla. Eurooppa on tietenkin rakennelma, konstruktio, mutta se ei ole silti pelkkää ’kuvitelmaa’. Eurooppalainen ajattelu ja politiikka muodostavat aidosti ylikansallisen rihmaston. Se näkyy myös kulttuurissa, esimerkiksi maalaustaiteessa ja musiikissa.
Miettinen huomauttaa, että Eurooppaa on viime vuosikymmenet määrittänyt erityinen tietoisuus historiasta. Pitää muistaa! Ei saa kiistää eikä unohtaa menneitä kauheuksia ja virheitä, jotta voitaisiin ottaa opiksi ja välttää niiden toistuminen. Kiinnostavasti Miettinen viittaa kuitenkin myös ranskalaisen filosofi Ernst Renan’in näkemykseen, että kansakunnat kaikkialla rakentuvat paremminkin unohtamisen varaan. Euroopassa kun ei juuri ole valtiota, jota ei olisi joskus valloitettu tai ainakin jossain määrin rakennettu voiman ja väkivallan avulla. Näin ollen kaikkien kansakuntien ytimessä on rikos – ja juuri tämän perustavan rikoksen unohtaminen on Renan’in mukaan kansakuntien yhtenäisyyden edellytys. Siinä on kenties myös välttämätön edellytys rauhaan. Unohtaminen ja koston kierteen lopettaminen.
Miettisen kirja etenee rakenteellisesti kronologian mukaan: antiikin filosofeista keskiajan kautta moderniin aikaan ja päättyy maailmansotien välisen ajan Eurooppa-käsityksiin. Se on mittava ja kiinnostavasti kirjoitettu tietopaketti, jota voi lukea hyvinkin useaan kertaan, aina eri asioita ja filosofisia näkökohtia painottaen.
Saksa on niin raskasta ja sittenkin kepeää
Jukka Koskelainen, jota kirjan esittelytekstit kuvaavat määritteillä runoilija, esseisti, suomentaja ja kriitikko, kertoo kirjassaan ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ (2023) kulttuurisista matkakokemuksistaan, mutta myös oman ajattelunsa kasvukokemuksista. Mitä Saksa tarkoitti nuorelle silloin, kun oli olemassa Länsi-Saksa ja DDR ? Miten silloin voi kiinnostua sen kielestä ja kulttuurista, kun amerikkalaisuus ja anglosaksisuus ovat valtavirtaa?
Saksa on suuri maa ja sillä on vahva asema eurooppalaisessa historiassa, kulttuurissa ja taloudessa. Koskelainen huomauttaa, että taannoin YLE:llä pyörineessä sarjassa ’Suomi on..’ oli jaksoja ruotsalaisuudesta, venäläisyydestä, maalaisuudesta, metsäläisyydestä ja jopa amerikkalaisuudesta. ’Suomi on saksalainen ’ osuutta ei kuitenkaan ollut. Se olisi Koskelaisen mukaan ehdottomasti pitänyt olla, niin paljon saksalaisuus on maahamme ja kulttuuriimme vaikuttanut. Koko ’oman kansakunnan’ idea on peräisin saksalaisilta filosofeilta.
Koskelainen matkustaa junalla. Tahti on hiukan verkkaisempi ja ennen kaikkea maisemien ja alueiden eroavaisuudet tulevat selkeämmin näkyviin. Hän kulkee matkoillaan Berliinissä, Jenassa, Frankfurtissa, Plettenbergissä, Lyypekissä, Münchenissä ja vielä bonusmatkalla filosofien parissa. Kaikissa paikoissa hän löytää yhteyksiä merkittäviin kirjailijoihin ja ajattelijoihin, jotka ovat antaneet oman panoksensa saksalaisuuteen ja usein jättäneet jäljen myös meidän suomalaiseen mielenmaisemaamme.
Kokemukset ovat hyvin moninaiset. Koskelainen listaa saksalaisuuden ilmenemismuodoksi esimerkiksi idealistisen, suurta synteesiä etsivän filosofian. Samoin saksalaista on metsään vetäytyvä, ylimaallisia voimia etsivä romantiikka, joka vastustaa henkeen ja vereen kaikkea laskelmointia ja hyötyajattelua.
Mutta yhtä lailla, saksalaisuutta on nimenomaan hyötyajattelu, joka on käynnistänyt valtavan taloudellis-teknisen kasvun. Saksalaista on päästää kansallissosialismi kasvamaan hallitsevaksi voimaksi ja saksalaista on käsitellä analyyttisesti tätä synkkää menneisyyttä vuosikymmenien ajan. Saksalaista on vaatia vakavaa keskustelua kaikesta ja samaan aikaan suoltaa vitsejä ja parodiaa loputtomissa kabaree-illoissa. Suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä, aina silloin tällöin.
Monikulttuurista Eurooppaa tutkimassa
Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutinen etsii kirjassaan ’Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä (2025) Galitsian myyttiä. Hän etsii kadonnutta maailmaa, johon on liitetty kirjallisuudessa paljon merkityksiä ja legendoja. Se on ollut asujilleen paratiisi ja helvetti.
’Rajan taakse’ jääneitä alueita Euroopassa riittää kaivattaviksi. On Sleesia, on Itä-Preussi, on meidän oma rajantakainen Karjalamme.
Galitsia; puolaksi Galicja, ukrainaksi Halytsina, jiddishiksi Galitsye, sijaitsee nykyisen itä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoilla. Sen suurimmat kaupungit ovat lännessä nykyisin puolalainen Krakova ja idässä nykyisin ukrainalainen Lviv. Alue on aina ollut rajamaata, mutta se on myös ollut yhtenäinen maakunta, joka on ehtinyt kuulua useisiin eri valtakuntiin.
Galitsian ’kulta-aika’ oli kenties 1800-luvun lopulla, osana suurta Habsburgien imperiumia, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa. Ensimmäinen maailmansota hajotti imperiumin ja heitti Galitsian suurimmaksi osaksi uudelleenmuodostettuun Puolaan. Toinen maailmansota tuhosi hirvittävällä ’tappotantereellaan’ Galitsian ja etenkin sen juutalaisväestön lähes täysin. Stalin jakoi alueen kommunistiseksi muuttuneen Puolan ja Neuvostoliiton osaksi muuttuneen Ukrainan kesken. Neuvostoliiton hajoaminen ja Ukrainan itsenäistyminen mahdollisti jälleen muinaisen Galitsian asukkaiden liikkumisen yli rajojen. Mitä tapahtunee seuraavaksi, ken tietää?
Ville-Juhani Sutinen rakentaa kuvaa tästä kiehtovasta kadonneesta Euroopan alueesta omien melko tuoreiden matkakokemustensa perusteella. Varsinainen tutkimuksen aarre-aitta on runsas kirjallinen aineisto, jota galitsialaiset kirjailijat ovat tuottaneet. Alue on antanut Euroopalle monta tärkeää kirjailijaa, jotka kuvasivat kotikontuaan lähes kaikissa teoksissaan. Sutinen käy läpi tekstejä esimerkiksi sellaisilta kirjailijoilta kuin Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz ja Stanislaw Lem.
Samalla kun Galitsia on nykyisin ei-missään, se on kaikkialla. Ihmisten ja tarinoiden mukana se on pysynyt elossa ja kulkeutunut joka puolelle maailmaa.
***
