Kaikesta jää jälki

Löysin ilokseni kesälukemiseksi riittävän kepeän, mutta silti aidosti kiinnostavan dekkarisarjan.

Sen päähenkilönä on Ruth Galloway -niminen arkeologi, nimenomaan ’forensinen arkeologi’, joka oman yliopistotyönsä sivussa avustaa poliisia tarvittaessa. Tarvetta tietenkin tulee ihan jatkuvasti – vanhoja luita ja outoja kaivamisjälkiä löytyy brittiläisen Norfolkin kylmällä rannikolla poliisien ihmeteltäväksi liki viikoittain.

Dekkarisarjan kirjoittaja Elly Griffiths (oikealta nimeltään Domenica de Rosa) on tutustunut arkeologiaan aviomiehensä ammatin kautta – kuten Agatha Christiekin aikoinaan. Kaivamisten kohteet ja koko toiminnan muoto on tietenkin nyt aivan erilainen kuin Christien kuvaamissa brittiläisen imperiumin ’kulta-ajan’ arkeologiamysteereissä, joissa käytiin hellekypärät päässä ottamassa parempaan talteen Lähi-idän maiden muinaiset aarteet.

Elly Griffiths on aloittanut tämän hyvin suosituksi tulleen dekkarisarjansa vuonna 2009. Päähenkilö Ruth Galloway on 2000-luvulle sopivasti pitkälle kouluttautunut, itsellinen nainen, joka osaa ammattinsa. Jotta häneen saataisiin jotain kiinnostavaa säröä, hänellä on tytär, jonka hän kasvattaa yksin. Sarjan alkupään kirjoissa tytär on aivan vauva ja Galloway loikkii kaivausmontusta aina välillä autoon antamaan tuttipulloa tyttärelleen. Brittiläiset äitiyslomat!

Varsinaisen rikosten ratkomisen ja syyllisten pidättämisen hoitaa tietenkin virkavalta: Kings Lynn’in poliisilaitoksella rikoskomisario Nelson alaisineen ja joskus pomoineenkin on jatkuvasti tekemisissä Ruth Gallowayn kanssa. Juonikuvioiden monipuolisuus on taattu sivuhenkilöiden monenkirjavuudella: Ruthilla on yliopistolla apurahoista riitelemässä sekä ikäviä että mukavia työkavereita. Hänellä on yltiö-uskovaiset vanhemmat, joiden kanssa hän on melko vähän tekemisissä.  Sen sijaan hänellä on hyvin läheinen ystävä, joka on kaiken muun lisäksi myös druidi – siis kelttiläisen muinaisuskon ’pappi’. Ja on monia muita ystäviä, ja ystävien eksiä ja nyksiä.

Kuka siis olikaan Ruthin tyttären isä? Asia kyllä tuodaan esille sarjan jokaisessa kirjassa ja Ruthin perhekuvio säilyy tarinoiden tausta-aineistona, mutta se pysyy siellä. Ruth ei ole romanttinen ’ihmissuhdepähkäilijä’, vaan itsenäinen - ja itsepäinenkin – nainen, joka elää omaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kaikkea ei voi saada, mutta paljon voi. Ja kaikesta jää jälki, kuten Ruthin tärkein opettaja  yliopistolla aikoinaan oppilailleen painotti.

 

Meri peittää ja paljastaa

 

Elly Griffiths julkaisi ’The House at Sea’s End’ kirjansa 2011 ja suomeksi ’Jyrkänteen reunalla’ ilmestyi 2018. Kirjan suomentaja on Anna Lönnroth, josta erikseen mainitaan, että hän on koulutukseltaan myös arkeologi.

Kuten nimestä voi arvata, mysteerin ytimessä on ennen niin komea talo jyrkänteen reunalla. Kun se 1930-luvulla rakennettiin, sillä oli tilaa rannan läheisyydessä yllin kyllin. Talon ja rannan väliin mahtui mukava puutarhakin. Nyt kaikki on toisin.  Pauhaava Pohjanmeri kaivertaa rannikkoa, joka romahtaa alas vuosi vuodelta. Puutarha on kadonnut kokonaan ja meren voima uhkaa jo taloakin. Itse asiassa sen romahtamista pidetään jo varmana.

-Saakelin ilmastonmuutos nopeuttaa eroosiota ja minä menetän taloni, eikä kelvoton hallitus tee asialle yhtään mitään, meuhkaa vihainen kuuluisuus asiasta telkkarissa. Hän on meppi, Euroopan parlamentin jäsen siis, ja hänen sukutalonsa tuho pitäisi estää.  Mutta miten?

Niinpä niin, briteillä oli vielä kirjan ilmestymisaikaan 2011 meppejä. Nyt brexitin jälkeen ei enää ole. Tuskin ’kontrollin omiin käsiin’ ottaneet britit kuitenkaan ovat vieläkään eroosiota kesyttäneet.

Kun meri jauhaa rantaa rikki, tulee se jauhaneeksi myös esille jotain, mikä on joskus piilotettu syvälle rannan luolaan hiekkakerrosten taakse. Kenties jo sota-aikana. Siitä rikosmysteeri lähtee liikkeelle.

Muutamia takautumia ja sodassa piilotettuja asioita tulee Ruthille mieleen myös 1990-luvulta Bosnian sodasta, jonka jälkiä hän oli nuorena harjoittelijana kaivamassa.

Vapaasti vellomaan päässyt meri nostaa esiin, mutta myös vie mennessään. Poliisien ja Ruth Gallowayn taistelu vuoroveden voimaa vastaan onkin varsin jylhää luettavaa.

Ihmettelen aina kuvauksia vuoroveden mahdista, kun sellaista ei meidän rannoillamme voi kokea.

 

Haudasta otettiin yhteyttä

Elly Griffiths’in ’Dark Angel’ ilmestyi 2018 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Musta enkeli’ tuli meillä saataville 2021.

Tässä kirjassa Ruth saa kutsun Italiaan. Nuoruuden tuttava joltakin arkeologian kurssilta tekee yllättäen ehdotuksen. Rooman liepeillä olevaan pikkukaupunkiin tarvittaisiin nyt ’kuuluisa ulkomainen expertti’, ja Ruth on sellainen. Hän on jo saanut mainetta kirjoillaan ja julkaisuillaan. Ruth halutaan paikalle lausumaan arvioita TV-ohjelmaan, jossa tämä tuttava, melkoisesti itseään täynnä oleva arkeologi, esittelee kaivauksiaan – ja omaa erinomaisuuttaan. Hänhän on italialainen mies.

Ruth päättääkin tarttua tilaisuuteen ja jättää kalsean Norfolkin hetkeksi. Tytär on jo esikoulu-ikäinen, eivätkä he juurikaan ole päässeet matkustamaan. Tässäpä tilaisuus yhdistää huvi ja hyöty. Mukaan lähtee myös ystävätär ja tämän pieni poika.

Ruth pystyykin ’karismallaan’ pelastamaan arkeologiaa käsittelevän TV-ohjelman jatkon. Ohjelma aiottiin jo lopettaa, koska se ei tuotantoyhtiön mielestä ole ’riittävän kiinnostava’. Mutta tapahtumat eivät jää roomalaiskauden arkeologisiin löytöihin, vaan ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ihan tuoreitakin.

Eihän siinä Ruthin lomailusta tahdo tulla mitään. Kuvioita sotkee myös laittomasti Italiassa oleva syyrialainen pakolainen, toisen maailmansodan aikainen fasistien ja partisaanien katkera taistelu ja tietenkin roomalaiskatolinen pappi ja rippisalaisuus. Sitten paikkakunnalle osuu vielä maanjäristys.

Silloin rikoskomisario Nelsonin on jo lähdettävä tulemaan paikalle.

 

Perinteisen ydinperheen onnea

 

Elly Griffiths’in ’The Night Hawsk’ ilmestyi 2021 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Yöhaukat’ 2023.

Tarinan alussa kohtalaisen menestynyt tutkija ja bioteknologiayrittäjä sekä hänen opettaja-vaimonsa on löydetty ammuttuina. Aikuisten lasten ensikommentti uutiseen on tyly: Vanhempamme olivat kylmiä ja isämme täydellinen hirviö, joten olemme tyytyväisiä, että he ovat kuolleet.

Tämä olisi ehkä tavanomainen poliisiasia, mutta samaan aikaan metallinpaljastimineen liikkuvat amatööri-arkeologit löytävät rannalta pronssikautisen asekätkön – ja myös ruumiin, joka ei ole vuorokautta vanhempi. Taas on otettava yhteyttä arkeologian laitokseen ja Ruth Galloway’hin.

Metallinpaljastimin liikkuvat amatööriporukat ovat tulleet muodikkaiksi kautta Euroopan. Pronssikautisen aarteen löytäminen on jo varsin mahtava juttu – ja ilmeisesti vielä aivan mahdollinen Norfolkin rannikolla.  Meillä Suomessa sellaisesta ei kannata haaveillakaan. ’Oikeat’ arkeologit suhtautuvat nurjasti siihen, että amatöörit ’sotkevat’ löytöpaikkoja osaamattomuuttaan, mutta kuitenkin he kokevat jakavansa yhteisen intohimon kohteen.

Kirjan juonikuvio pysyy kohtalaisen hyvin koossa, vaikka siihen on punottu mukaan hyvin monenlaisia aineksia. On oikeita vanhoja aarteita, on kansantaruja ja kummituskertomuksia, on nykyaikaisten tieteentekijöiden keskinäistä kateutta ja kilpailua.

Ruth, joka aina joskus kokee syyllisyyden häivähdyksiä elämisestään ’vain kaksin’ tyttärensä kanssa, saa havaita, että useammankin henkilön taustasta löytyy piiloteltu perhehelvetti, jossa ei todellakaan ole mitään tavoittelemisen arvoista.

 

***

 

Kadonneet ja kaivatut

Korealainen kirjallisuus on ollut minulle täysin tuntematonta, kunnes viime syksynä Nobel-voittaja Han Kang avasi tämän ’oven’.

Nyt tutustuin toiseen, maailmalla jo hyvin tunnettuun Etelä-Koreasta tulevaan naiskirjailijaan, nimeltään Kyung-sook Shin. Hänellä sattuu olemaan Suomessa ’luottokääntäjä’, Taru Suominen, joka suomentaa hänen teoksensa suoraan koreasta, mikä on hyvin harvinaista.  Shin on myös vieraillut Suomessa markkinoimassa teoksiaan.

Korea on maana ja kulttuurina jäänyt naapuriensa Kiinan ja Japanin väliin ja varjoon. Korealla on oma erityinen kulttuurinsa, oma kielensä ja jopa omat aakkoset, joilla kieltä kirjoitetaan. Vaikka Korea on ollut satojen vuosien ajan oma kuningaskuntansa, se on usein joutunut naapuriensa painostamaksi. Välillä sitä on uhannut Kiina, välillä Japani. Usein maa on joutunut näiden naapuriensa kahden välisten valtakamppailujen taistelutantereeksi.

Vuonna 1910 Korean viimeinenkin oma kuningas syrjäytettiin ja siitä alkaen maa kuului kokonaan Japanille. Seuraava muutos tapahtui toisen maailmansodan jälkeen, 1945. Japani kuului tuolloin sodan häviäjiin ja se joutui luopumaan kaikista valloituksistaan, myös Koreasta. Kylmän sodan jakolinjat iskivät lähes välittömästi myös Koreaan; pohjoisosaan alettiin pystyttää Neuvostoliiton ja myöhemmin Kiinan tuella kommunistista järjestelmää, eteläosasta puolestaan tuli länsimielinen ja kapitalistinen Korean tasavalta. Maa on pysynyt kahtia jaettuna siitä saakka.

Etelä-Korean talous on kukoistanut: maa tunnetaan massiivisesta teollisuudestaan ja viihdetuotannostaan. Tuleepa sieltä huippuviulistejakin, kuten Sibelius-kilpailusta tänä vuonna nähtiin. Demokratia on kuitenkin ollut haurasta; maata on hallittu sotilasdiktatuurina vuoteen 1987 asti, ja sen jälkeen hallinneet demokraattisesti valitut presidentitkin ovat usein saaneet korruptiotuomioita. Viimeksi joulukuussa 2024 oltiin lähellä vallankaappausta.

Kirjailija Kyung-sook Shin on syntynyt 1963. Hänen vanhempansa eivät pystyneet kustantamaan hänelle lukiota, joten hän kävi jo teini-ikäisestä töissä elektroniikkatehtaassa ja opiskeli lukion iltakoulussa. Myöhemmin hän jatkoi opintojaan yliopistossa.

Elämän hauraus ja epävarmuus tuntuvat olevan Shinille toistuvia teemoja. Hän kirjoittaa kaikista henkilöistään tavattoman ’kauniisti’.

Kenties aiempien sukupolvien kokemukset ja muistot, sekoittuneina omiin, ovat tuoneet rakkaitten ihmisten äkilliset katoamiset hänen teoksiinsa. On iso murhe menettää joku läheinen kuolemalle, mutta tämän äkillistä, selittämätöntä katoamista on lähes sietämätöntä kestää. Epävarmuus, toivon ja epätoivon heilahtelut, rikkovat ihmisen. Kenties tämä on ollut asia, jonka moni korealainen on joutunut kokemaan.

 

Tunsinko äitiäni lainkaan?

Kansainväliseen maineeseen Kyung-sook Shin nousi 2008 romaanillaan ’Ommarul putakhae’. Kirja sai lukuisia palkintoja ja se on julkaistu yli 36 maassa. Suomeksi ’Pidä huolta äidistä’ ilmestyi Taru Suomisen kääntämänä 2015.

Kirjassa tuiki tavallinen monilapsinen korealaisperhe kadottaa äkkiarvaamatta äitinsä. Lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja koettavat kukin tahoillaan tulla toimeen. Kovin helppoa ei ole kellään; työpaikat ja opinnot tuntuvat vaativan kaikilta kovaa raatamista. Kotona tulee käytyä yhä harvemmin – no, onhan se mukava saada äidiltä säilöttyjä vihanneksia, mutta elämässä on niin paljon muita kiireitä nykyään.

Miten on mahdollista, että 69-vuotias nainen, ’meidän äiti’, häviää äkkiä olemattomiin Soulin ruuhkaisella rautatieasemalla? Miksi häntä ei löydy mistään? Minne hän on voinut mennä, jos hän nyt on mennyt jonnekin? Miksi?

Perhe alkaa syytellä toisiaan. Milloin kävit kotona viimeksi? Millainen hän oli silloin? Miten niin minä, milloin itse kävit?

Ihmeissään on myös perheen isä. Millainen vaimo hänellä oikeastaan oli? Tyttö oli vain 17-vuotias kun hänet naitettiin ja koko miehen suku haukkui häntä, kun lasta ei alkanut kuulua. Osaako tuo mitään, kun ei lastakaan saa? Kyllähän hän puutarhassa raatoi ja lapsiakin sitten lopulta tuli, useitakin.  Mutta millainen hän varsinaisesti oli? Mitä ajatteli? Mistä oli kiinnostunut? Oliko hän mistään kiinnostunut – eipä tullut koskaan kysyttyä. Mitä hänelle varsinaisesti ’kuului’? Oliko hänellä suruja? Sairauksia?

Kyung-sook Shin kuvaa kauniisti ja monikerroksisesti perheen järkytystä ja surua. Heidän mielissään alkaa pala palalta rakentua kuva äidistä, jonka salaisuuksista tai ominaisuuksista he eivät tienneet mitään, mutta jota he huomaavat kovasti kaipaavansa.

 

Muistakaamme tämä päivä

Kyung-sook Shin’in koreankielinen ’Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go’ ilmestyi 2010, Taru Suomisen käännös ’Jään luoksesi’ tuli meillä markkinoille 2017.

Tässä kirjassa ollaan yliopistolla. Tuoksuu kyynelkaasu ja kuuluu mielenosoitusten huuto ja meteli. Opiskelija Jeong Yun on ollut niin ahdistunut, että on pitänyt taukoa opinnoistaan. Kun hän vähän paremmin voivana palaa luennoille takaisin ja huomaa siellä oudon Mirun ja tätä suojelevan ystävän, Myeong-seon, kaikki muuttuu.

Kolmikko alkaa liikkua yhdessä ja tehdä ’outoja tempauksia’, kuten halata vähintään sataa tuntematonta vastaantulijaa tai nostaa pystyyn kaikki näkemänsä esineet, jotka ovat jostain syystä kaatuneet. Aina, kun he kokevat jotain mukavaa tai näkevät jotain kaunista, he sanovat toisilleen ’muistakaamme tämä päivä ikuisesti’.

Suurena innoittajana heille toimii kirjallisuuden professori Yun, joka kertoo legendaa Kristoforoksesta, kärsivien kantajasta. Kantoiko hän turvaan pienen lapsen, vai kantoiko hän siinä Kristuksen?  Oletko Sinä Kristoforos, kannatko muita, vai oletko lapsi, joita muiden tarvitsee kantaa?

Mielenosoitukset pahenevat. Mirun oireilu pahenee. Professori Yun joutuu irtisanoutumaan virastaan. Jeong Yunin ystävä Dan katoaa ollessaan armeijassa. Mirun sisaren poikaystävä on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun häntä talutettiin poliisiautoon. Surut nuorten elämässä alkavat kasaantua.

’Halusin kirjoittaa kauniin romaanin, jossa toista ei unohdeta eron jälkeen, vaan kukin vaalii toisen muistoa omalla tavallaan. Tämä kirja on omistettu elämän tarkoitusta etsiville nuorille sukupolville’, kertoo kirjailija Shin kirjan loppusanoissa.

 

Päärynänkukkien lapsi

Kyung-sook Shin’in teos ’Yi Jin’ ilmestyi 2014 ja Taru Suomisen kääntämä ’Hovitanssija’ 2019.

Tässä teoksessa Shin sukeltaa Korean kuningaskunnan viimeisiin vuosiin, pääosin 1890-luvulle. Historiasta suuresti kiinnostuneena suorastaan ahmin kuvauksia tuon aikakauden tapahtumista, hovin ja yhteiskunnan tapakulttuurista ja elämästä ’vanhassa Koreassa’. Se oli hyvin kiehtovaa – jotain, mistä en aiemmin ollut mistään lukenut.

Kun juonenkuljetus siirtyi joksikin aikaa Ranskaan, olin suorastaan tuskastunut. Ei tässä ole mitään kiinnostavaa, tämä kaikki ’on niin nähty’. Ranskalaiset kirjailijat, säveltäjät, Pariisin ooppera, joo joo. Koska kirjan päähenkilöinä ovat ranskalainen diplomaatti ja korealainen orpotyttö, josta on kehkeytynyt kuninkaan hovin taitavin ja hurmaavin hovitanssija, on Pariisin visiitille tietysti syynsä.

Kiinan ja Japanin vaikutus korealaisten elämään oli ollut jatkuvaa, mutta nyt myös läntiset vallat levittelivät lonkeroitaan sinne.  Omia tavoitteitaan alueella ajoivat niin britit, venäläiset kuin ranskalaisetkin.

Kiinnostava sivujuonne oli roomalaiskatolisen uskon vähittäinen juurtuminen Koreaan ranskalaisten lähetystyöntekijöiden myötä. Papit pystyttivät maahan ensimmäisiä orpokoteja, joille oli valtava tarve. Sotien, levottomuuksien ja tartuntatautien jäljiltä kaikki läheisensä menettäneitä lapsia vaelteli nälkäisinä laumoina.

Myös myöhempi hovitanssija Yi Jin tulee pienenä orpona ystävällisen rouva Seon hoiviin. Lapsi ei tullessaan tiedä edes nimeään.  Hänelle käy kuitenkin ’elämän arpajaisissa’ varsin hyvin. Hänestä kehkeytyy viehättävä, hän oppii tapoja, hän oppii lukemaan, hän oppii ranskalaispastorin avustuksella ranskaa. Mikä tärkeintä, hän pääsee kuninkaalliseen hoviin tanssijaksi.

Yi Jininkään elämässä kaikki ei kuitenkaan mene kivutta. Koko kuninkaan hovin olemassaolo alkaa olla veitsenterällä. Ajat ovat levottomat ja kaikille vaaralliset. Kahden kulttuurin välissä ja ilman tietoa taustastaan hän aikuisenakin yksinäisinä hetkinään miettii: Kuka minä oikein olen?

 

***

 

Eurooppa - filosofiaa ja nostalgiaa

Eurooppa-päivä lähestyy ja rakas kotimantereeni on taas kerran muutosten keskellä.  Maailmanpoliittiset ’mannerlaatat’ ovat lähes varoittamatta alkaneet heilua, eikä mikään entinen tunnu enää pätevän. Eurooppa olekaan enää Yhdysvalloille tärkeä ’eteentyönnetty vartioasema’ idän uhkaa vastaan, vaan meistä on tullut sille riesa.  Meitä ei haluta ymmärtää, meidän ajattelutapamme ovat suorastaan ärsyttäviä ja meistä onkin vain vaivaa ja kuluja!

Kun entinen rakennelma hajoaa, miten ja mille pohjalle Euroopan pitäisi tulevaisuutensa rakentaa? Sitä pohtii arvatenkin moni poliittinen johtaja juuri nyt. Minun ei tarvitse sitä asiaa ratkaista, mutta se mietityttää kyllä.

Katse kääntyy tietenkin helposti menneeseen. Mille Eurooppa on aiemmin rakentunut ja miten se on ’itsensä selittänyt’?  Kulttuurin pohjalta on ollut luontevaa lähteä: antiikin Kreikasta, kaupunkivaltioista, yhteisöjen vapaaehtoisuudesta ja oikeuksista. Sotien ja valloitusten keskellä on tarvittu perusteluja, hyväksyttyjä syitä ja yhteisiksi luokiteltuja näkemyksiä siitä, miksi elämme näin ja miksi hävinneidenkin kannattaisi tähän sopeutua. Ensin poliittis-filosofista keskustelua hallitsivat teologit. Kun jumalallinen säätäminen ei enää riittänyt perustelemaan kaikkea, saivat vuoron oikeustieteilijät. Heidän jälkeensä tulivat historioitsijat ja valtioteoreetikot. Viimeisimpinä yleisselittäjinä ovat olleet taloustieteilijät. Teollisuus, kauppa ja markkinoiden kaaoksen saaminen hallintaan on ollut syy rakentaa ’yhtenäistä Eurooppaa’.

Eurooppa ei tiukasti ottaen ole manner, vaan niemi, joka puskee esiin Aasian länsikyljestä. Eurooppa on myös laajempi asia kuin järjestäytynyt Euroopan Unioni, ja sen fyysisiä ja henkisiä rajoja aina välillä etsitään. Voi olla, että se on vähän vanha ja hidas, ja siinä on tietysti vikojakin, mutta se on silti ehdottomasti asia, jota haluan tukea ja puolustaa. Se on minulle tärkeä! Siitä voi aina oppia lisää ja ilokseni hyviä ja varsin tuoreita kirjoja ymmärryksen syventämiseksi olikin kirjastossa saatavilla.

Politiikan tutkija Timo Miettisen teos ’Eurooppa -poliittisen yhteisön historia’ oli juuri sopiva valinta kirjakolmikkoni pohjaksi. Siinä käsitellään Euroopan poliittisen järjestyksen keskeisiä ideoita vuosituhansien aikajänteellä. Kirjailija ja suomentaja Jukka Koskelainen puolestaan syventyy kirjassaan Saksaan, tuohon suureen maahan, joka on vaikuttanut meidän suomalaistenkin elämään ehkä enemmän kuin muistammekaan. Koskelaisen ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ löytää maan eri kaupungeista niin taloutta, runoutta, romantiikkaa kuin valistustakin.

Kolmanneksi löysin kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutisen ’Reunamerkintöjä – kadonnutta Eurooppaa etsimässä’ -teoksen, joka perehtyy Euroopan kartalta kadonneen Galitsian jälkiin kirjallisuudessa. Ihmiset ovat menettäneet sotien ja vaihtuneiden rajanvetojen tähden kotiseutunsa monessa muussakin Euroopan kolkassa. Ja pahoin pelkään, että näin tulee taas kohta tapahtumaan. Sutisen teos on hurmaava nostalgiamatka tähän Euroopan itäreunan kadonneeseen maailmaan.

 

Muistamisen ja unohtamisen sopiva yhdistelmä

 

Politiikan tutkija, filosofian tohtori Timo Miettinen määrittelee kirjansa ’Eurooppa – poliittisen yhteisön historia’ (2021) ennen kaikkea kertomuksena siitä, miten Eurooppa on nähnyt itsensä poliittisena yhteisönä. Tällöin hänen mukaansa olennaista ei niinkään ole yhtenäisyyden kokemus, vaan kysymys monimuotoisuuden ja erojen hallinnasta.  Bukarestin lähiöissä avautuva Eurooppa on erilainen kuin Ranskan Calais’ssa tai Tukholman Södermalmilla. Eurooppa on tietenkin rakennelma, konstruktio, mutta se ei ole silti pelkkää ’kuvitelmaa’. Eurooppalainen ajattelu ja politiikka muodostavat aidosti ylikansallisen rihmaston. Se näkyy myös kulttuurissa, esimerkiksi maalaustaiteessa ja musiikissa.

Miettinen huomauttaa, että Eurooppaa on viime vuosikymmenet määrittänyt erityinen tietoisuus historiasta. Pitää muistaa! Ei saa kiistää eikä unohtaa menneitä kauheuksia ja virheitä, jotta voitaisiin ottaa opiksi ja välttää niiden toistuminen. Kiinnostavasti Miettinen viittaa kuitenkin myös ranskalaisen filosofi Ernst Renan’in näkemykseen, että kansakunnat kaikkialla rakentuvat paremminkin unohtamisen varaan. Euroopassa kun ei juuri ole valtiota, jota ei olisi joskus valloitettu tai ainakin jossain määrin rakennettu voiman ja väkivallan avulla. Näin ollen kaikkien kansakuntien ytimessä on rikos – ja juuri tämän perustavan rikoksen unohtaminen on Renan’in mukaan kansakuntien yhtenäisyyden edellytys. Siinä on kenties myös välttämätön edellytys rauhaan. Unohtaminen ja koston kierteen lopettaminen.

Miettisen kirja etenee rakenteellisesti kronologian mukaan: antiikin filosofeista keskiajan kautta moderniin aikaan ja päättyy maailmansotien välisen ajan Eurooppa-käsityksiin. Se on mittava ja kiinnostavasti kirjoitettu tietopaketti, jota voi lukea hyvinkin useaan kertaan, aina eri asioita ja filosofisia näkökohtia painottaen.

 

Saksa on niin raskasta ja sittenkin kepeää

Jukka Koskelainen, jota kirjan esittelytekstit kuvaavat määritteillä runoilija, esseisti, suomentaja ja kriitikko, kertoo kirjassaan ’Viisi matkaa Saksan sieluun’ (2023) kulttuurisista matkakokemuksistaan, mutta myös oman ajattelunsa kasvukokemuksista. Mitä Saksa tarkoitti nuorelle silloin, kun oli olemassa Länsi-Saksa ja DDR ? Miten silloin voi kiinnostua sen kielestä ja kulttuurista, kun amerikkalaisuus ja anglosaksisuus ovat valtavirtaa?

Saksa on suuri maa ja sillä on vahva asema eurooppalaisessa historiassa, kulttuurissa ja taloudessa. Koskelainen huomauttaa, että taannoin YLE:llä pyörineessä sarjassa ’Suomi on..’ oli jaksoja  ruotsalaisuudesta, venäläisyydestä, maalaisuudesta, metsäläisyydestä ja jopa amerikkalaisuudesta. ’Suomi on saksalainen ’ osuutta ei kuitenkaan ollut. Se olisi Koskelaisen mukaan ehdottomasti pitänyt olla, niin paljon saksalaisuus on maahamme ja kulttuuriimme vaikuttanut. Koko ’oman kansakunnan’ idea on peräisin saksalaisilta filosofeilta.

Koskelainen matkustaa junalla. Tahti on hiukan verkkaisempi ja ennen kaikkea maisemien ja alueiden eroavaisuudet tulevat selkeämmin näkyviin. Hän kulkee matkoillaan Berliinissä, Jenassa, Frankfurtissa, Plettenbergissä, Lyypekissä, Münchenissä ja vielä bonusmatkalla filosofien parissa.  Kaikissa paikoissa hän löytää yhteyksiä merkittäviin kirjailijoihin ja ajattelijoihin, jotka ovat antaneet oman panoksensa saksalaisuuteen ja usein jättäneet jäljen myös meidän suomalaiseen mielenmaisemaamme.

Kokemukset ovat hyvin moninaiset. Koskelainen listaa saksalaisuuden ilmenemismuodoksi esimerkiksi idealistisen, suurta synteesiä etsivän filosofian. Samoin saksalaista on metsään vetäytyvä, ylimaallisia voimia etsivä romantiikka, joka vastustaa henkeen ja vereen kaikkea laskelmointia ja hyötyajattelua.

Mutta yhtä lailla, saksalaisuutta on nimenomaan hyötyajattelu, joka on käynnistänyt valtavan taloudellis-teknisen kasvun. Saksalaista on päästää kansallissosialismi kasvamaan hallitsevaksi voimaksi ja saksalaista on käsitellä analyyttisesti tätä synkkää menneisyyttä vuosikymmenien ajan. Saksalaista on vaatia vakavaa keskustelua kaikesta ja samaan aikaan suoltaa vitsejä ja parodiaa loputtomissa kabaree-illoissa. Suuresta kuvasta näkee vain välähdyksiä, aina silloin tällöin.

 

Monikulttuurista Eurooppaa tutkimassa

Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Ville-Juhani Sutinen etsii kirjassaan ’Reunamerkintöjä - kadonnutta Eurooppaa etsimässä (2025) Galitsian myyttiä. Hän etsii kadonnutta maailmaa, johon on liitetty kirjallisuudessa paljon merkityksiä ja legendoja. Se on ollut asujilleen paratiisi ja helvetti.

’Rajan taakse’ jääneitä alueita Euroopassa riittää kaivattaviksi. On Sleesia, on Itä-Preussi, on meidän oma rajantakainen Karjalamme.

Galitsia; puolaksi Galicja, ukrainaksi Halytsina, jiddishiksi Galitsye, sijaitsee nykyisen itä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoilla. Sen suurimmat kaupungit ovat lännessä nykyisin puolalainen Krakova ja idässä nykyisin ukrainalainen Lviv. Alue on aina ollut rajamaata, mutta se on myös ollut yhtenäinen maakunta, joka on ehtinyt kuulua useisiin eri valtakuntiin.

Galitsian ’kulta-aika’ oli kenties 1800-luvun lopulla, osana suurta Habsburgien imperiumia, Itävalta-Unkarin keisarikuntaa. Ensimmäinen maailmansota hajotti imperiumin ja heitti Galitsian suurimmaksi osaksi uudelleenmuodostettuun Puolaan.  Toinen maailmansota tuhosi hirvittävällä ’tappotantereellaan’ Galitsian ja etenkin sen juutalaisväestön lähes täysin. Stalin jakoi alueen kommunistiseksi muuttuneen Puolan ja Neuvostoliiton osaksi muuttuneen Ukrainan kesken. Neuvostoliiton hajoaminen ja Ukrainan itsenäistyminen mahdollisti jälleen muinaisen Galitsian asukkaiden liikkumisen yli rajojen. Mitä tapahtunee seuraavaksi, ken tietää?

Ville-Juhani Sutinen rakentaa kuvaa tästä kiehtovasta kadonneesta Euroopan alueesta omien melko tuoreiden matkakokemustensa perusteella. Varsinainen tutkimuksen aarre-aitta on runsas kirjallinen aineisto, jota galitsialaiset kirjailijat ovat tuottaneet. Alue on antanut Euroopalle monta tärkeää kirjailijaa, jotka kuvasivat kotikontuaan lähes kaikissa teoksissaan. Sutinen käy läpi tekstejä esimerkiksi sellaisilta kirjailijoilta kuin Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz ja Stanislaw Lem.

Samalla kun Galitsia on nykyisin ei-missään, se on kaikkialla. Ihmisten ja tarinoiden mukana se on pysynyt elossa ja kulkeutunut joka puolelle maailmaa.

 

***